Kaksi vuotta myöhemmin.

Mursin kyynärpääni pian viimeisen päivityksen jälkeen. Sitä seurasi todella huono vaihe terveydellisesti. Psykiatrin vastaanotolla ihmettelin, miten psykiatri ei tarttunut siihen, että jouduin pitkin tapaamista säännöllisesti pyytämään toistamaan uudestaan juuri esitetyn kysymyksen. Lähimuisti pätki niin pahasti. Tammikuussa 2018 iskin tosissani Izabella Wenzin Hashimoto's Protocol -kirjaan ja autoimmuuniprotokollaan (AIP). Ja vointi alkoi kohentua. Hitaasti, mutta varmasti pää alkoi jaksaa lukemista ja fyysisesti aloin jaksaa enemmänkin kuin 1,5-2 km lenkkejä. Keväällä olin 96 kilon painoinen ja yrittäjyyskurssilla. Pää ei kuitenkaan kestänyt kurssia ihan täysin, jotenkin selvisin kuitenkin läpi. Sitten tuli kesä. Helteinen kesä. Tuli lipsumisia ruokavaliossa. Syksy 2018 oli vaikea, olin niin uupunut, etten jaksanut edes lääkäriin. Työpsykologin ohjaus tuntui olevan yhtä tyhjän kanssa (sittemmin selvisi, että todellakin yleensä nuo ohjaukset ovat aika paljon syväluotaavampia). 2019 alkuvuodesta pääsin lääkäriin ja takaisin sairaslomalle. Sairaslomaa jatkui toukokuun loppuun. Huhtikuussa sain kuulla yhden ystävän kuolemasta. Kesäkuun lopussa muutimme, välipysäkkinä oleilimme kotiväkeni luona kuukauden (sohvalla minä, tavarat autotallissa) ja elokuun alussa lopulta muutimme pieneen kylään Lapissa, synnyinseuduilleni. Tällä hetkellä olen digiosaamisen kurssilla. Ja vointi vaihtelee.

Edelleen harva se päivä kyselen, kuka tämä on, joka elää elämääni, ja missä on se "minä". Tuntuu, että hashimoto pitää edelleen aivojani panttivankina. Kaipaan käännöstöitä. Kaipaan aivojen käyttöä, itseni haastamista käännöskiemuroiden mysteereillä. Fyysinen jaksaminen sentään on ollut kevään, kesän ja syksyn parempi, mitä vuosiin, jaksan yli 10 km päivämatkoja. Mikä minusta tulee isona? Yrittäjä? Ehkä.

Voinnissa oli tuossa parin viikon romahdus. Masennus. Musta koira. Mielenterveyspalveluihin on kuitenkin vaikea saada yhteyttä silloin, kun on syvällä. Ja pelkää puhelinta. Kaamosmasennus koko komeudessaan kietoutui ympärille ja pimensi kaikki valot ympäriltä. Nyt vointi on parempi. Tehdään koirien kanssa pitkiä lenkkejä. Opiskelen digitaalisia sertifikaatteja.

Edelleen vaikeinta on ehkä hyväksyä se, miten erilainen ihmisenä sitä on kroonisten sairauksien kanssa. Nämä haittaavat harrastuksia, sosiaalista elämää, työelämää, kaikkea. Haluaisi tehdä ja mennä ja vaikka mitä, mutta ei pysty.

Mutta eteenpäin, päivä kerrallaan. Välillä kurkkaan vointipäiväkirjoja 2016-2017 vuosilta ja huomaan, että eteenpäin on tultu valtavasti. Tiedän, voivani vaikuttaa vointiin ruokavaliolla. Tiedän meditoinnin merkityksen. Tiedän stressin vaarat. Vielä, kun oppisi elämään näiden mukaan rutiininomaisesti, eikä vääntäen.

Retkiviikonloppu ystävän kanssa teki niin hyvää.

Oli ihan tolkku olo.

Vähän kuin olisi ollut oma itsensä

ennen sairastumista.