Olo alkaa kohentua.

Izabella Wentzin "Hashimoto's Protocol" saapui. Puolen tunnin selailun jälkeen tuntui siltä, että tunnelin päässä pilkottaisi valoa. Wentz selittää lisäravinteet ja niiden vaikutukset ja käytön syyt perusteellisesti ja tarjoaa selkeän kaavan, jolla hoitaa Hashimoton sairastajan vointia kolmessa portaassa: 1. maksan tukeminen, 2. lisämunuaisten tukeminen ja 3. suoliston tukeminen. Pää ei meinannut selvitä lisäravinteiden etsimisestä, mutta tilaus kerrallaan sain lähes kaiken tarpeellisen kasaan. Ruokavaliokin viilataan kolmessa portaassa ja ajatuksena on, että viimeisen tiukimman 6 viikon jälkeen suolisto olisi niin toipunut, että voisi syödä autoimmuuniprotokollaa monipuolisemmin.

Ensimmäisen lisäravinteen aloitin jo 2 viikkoa sitten, mutta sain loput lisäravinteet käsiini siten, että kunnolla pääsin aloittamaan reilu viikko sitten. Ruokavalion viilauksessa aloitettiin gluteenin, soijan, alkoholin, maitotuotteiden ja sokerin poisjätöllä. Helppoa, sokeria lukuun ottamatta.

Reilun viikon jälkeen olo tuntuisi hissukseen kohenevan. Liekö sattumaa, vai alkaako kuuri jo vaikuttaa? Maksa-arvothan minulla oli reilu vuosi sitten vähän vinksallaan. Ei pahasti, mutta riittävästi, että niitä parit verikokeet kontrolloitiin. Joten voisi hyvinkin kuvitella, että maksan tukeminen on ihan hyvä juttu. Lisäravinteiden aloittamisen jälkeen oli paikoittaista hurjaa kutinaa, ensimmäisen saunomisen jälkeen iho kihelmöi. Nyt saunomisen jälkeen on hyvä ja raikas olo. Ihan kuin jotain tapahtuisi...

Fyysisen olon lisäksi henkinen olo on valoisampi.

Katsellaan, miten tämä tästä kehittyy. Wentzillä on niin kova tausta maailmalla kovan tason hashimoton asiantuntijana, että ihan toiveikas olo voisi olla. Ja tuntuu hyvältä konkreettisesti tehdä ja työskennellä terveytensä eteen. AIP:in tehon huomasin jo keväällä, mutta pidemmällä tähtäimellä se olisi hankala ruokavalio. Toivottavasti tällä Hashimoton protokollalla saa ruokavalion toimimaan vaikka paleona (+ kaura ja riisi) ilman, että vointi alkaa romahtaa.

Ännäkin on taas kotona. Ihanaa. Lauma kasassa.

Kesästä syksyyn.

Mitä kuuluu?

Noh, kevättalvella vedin ruokavalion todella tiukaksi, lähes täydelliselle AIP:ille (Autoimmuuniprotokolla, paleosta tiukempi versio) ja samoihin aikoihin masennuslääkettä vaihdettiin. Olo alkoi kohentua, pää seljetä. Aloin opiskella Duolingon avulla kymriä, jatkaa espanjaa, ravistella ruosteita ruotsista ja saksasta.

Kesän alkaessa luin kirjan. Kokonaisen, uuden kirjan (Jojo Moyes: Me Before You). Jossa oli monta sataa sivua. En ollut vuoteen jaksanut lukea kirjaa. Olin riemuissani, tilasin lisää kirjoja ja hissukseen lueskelin niistäkin monta. Kielilista lisääntyi italialla, ranskalla ja norjalla, josko niitäkin ihan pikkuisen. Hölläsin ruokavaliossa, totesin, että pieniä määriä maitoa sisältäviä suklaita elimistö taisi kestää. Ja perunaa. Ja gluteenittomia keksejä. Gluteeniton leipäkin astui kuvioihin. Ihanaa, helpompaa ruokailua.

Heinäkuun lopuilla tuli ensimmäinen romahdus henkisesti. Hajosin täysin, huusin, itkin, olin liian väsynyt. Elokuussa jaksoin kuitenkin paimenvaellukselle. Metsässä oli hyvä olla. Jaksoin pitkät päivät. Nautin, vaikka olinkin vaisu kokonaisololtani. Thee oli pätevä pieni paimenkoira.

Theen veli tuli kylään viikoksi, sekin oli hauskaa piristystä arkeen. Ännä oli pohjoisessa hoidossa. Ja on siellä vieläkin, kun elämä on kuljettanut eestaas paikkakuntien välillä.

Elokuun lopuilla raahauduin totaaliuupuneena verikokeisiin ja muutamaa päivää myöhemmin lääkärin vastaanotolle. Lääkäri kuunteli huolestuneena kuvausta olosta ja huokaisi helpotuksesta katsoessaan kilpirauhasarvot: täällähän tämä syy löytyy, ja voidaan heti tehdä asialle jotain. TSH 9,77 (viitteen yläraja 4,5). Lääkeannoksen nosto, kuuden viikon päähän kontrolli. Itsellä helpotus, ultran jälkeen olin alkanut epäillä, onko edes kyse hashimotosta, kun kilpirauhasessa ei näy mitään outoa. Mutta pomppiva TSH ja vasta-aineet puhuvat Hashin puolesta. Miksi helpotus? Asiaa, jolla on nimi, voi tutkia, ymmärtää, ja sitä kautta paremmin hyväksyä omat huonot päivät ilman syyllisyyttä laiskuudesta ja saamattomuudesta.

Syyskuussa laskin päiviä terapiaan, pää oli aivan hajalla, jaksaminen lopussa. Terapiasta löytyi vähän osviittaa tulevasta. Tunsin tulleeni kuulluksi, minut otettiin vakavissaan, nyt ei ole henkinen hyvinvointi ihan kohdillaan, BMI21-testin lukemat huitelevat vakavan masennuksen puolella. En jaksanut kieliäkään lukea. Kirjat kulkivat mukana lukemattomina. Olin niin väsynyt, että läheltä piti, etten ilmoittanut, etten ryhdy kummiksi. Vaikka olen kummilasta kaivannutkin. Mutta pää ei jaksanut nähdä mitään hyvää itsessäni. Selvisin, olen suloisen pikkuisen kummi, ja kaiken uupelon pohjalla onnellinen siitä.

Nyt mennään päivä kerrallaan. Kelasta tuli yllätys, kun aloin ihmetellä, ovatko saaneet lääkärintodistuksen. Normaali sairauspäiväraha oli osaltani käytetty, vaikka olin itse laskeskellut, että se syyskuulle vielä riittäisi, ja hakemus välitetty eteenpäin sairaseläke/kuntoutustuki-puolelle. Siitä seurasi isohko lomakerumba ja olen nyt toistaiseksi virallisesti työtön - vaikka olenkin työkyvytön, mutta työkyvytön päätöstenodottelija putoaa työttömyyspäivärahan piiriin. "Onneksi" koulutusta vastaavaa työtä on huonosti tarjolla.

Tänään väsyttää ja uuvuttaa niin paljon, että haluaisi vain itkeä sohvan pohjalla. Samalla turhauttaa, kun ei meinaa jaksaa mitään. Haluaisi lähteä ulkoilemaan, muttei jaksa. Haluaisi lukea, muttei jaksa. Haluaisi piirtää, muttei sitäkään oikein jaksa. Pää on raskas, ruokaa ei meinannut saada alas. Henkisesti vointi on kuitenkin vähän parempi, fyysinen puoli mättää juuri nyt eniten.

Ruokavalio pitäisi vetää takaisin tiukaksi, mutta se on kallista. Täytyy siis tuumailla sitä muutosta tekisi. Tilasin Izabella Wenzin toisenkin kirjan, haluan nähdä, millä ruokavaliolla hän potilaidensa tilannetta ratkoo, olisiko se hitusen armollisempi kukkarolle. Kaikki turha höttö ja mielialasyötävä on saatava ruokavaliosta pois. Mallasuutetta sisältänyt shampoo aiheutti hurjaa kutinaa. Gluteenittomalla olen pysynyt. Maidon palautus on ollut suurin muutos ennen kilppariarvojen pomppausta, joten sen poistin nyt uudestaan. Pari kertaa on tullut sen jälkeen käytännön syistä syötyä maitotuotteita. Alkuviikosta söin jätskinjämät pois ja vietin pari päivää sohvan pohjalla vuorotellen kolmen viltin alla jäissäni kalisten, vuorotellen kuumeen kourissa. Ei ollut flunssaa. Eli ei enää maitoa minulle, kroppa suuttuu.

Koirat ovat ihanat. Pitäneet pinnalla kaiken vaikeuden ja uupelon läpi. Kun itsensä takia ei jaksaisi, on nuo elolliset olennot, joista olen vastuussa. On jaksettava. On hoidettava itseäkin, että jaksaa hoitaa koiria.

Meidän pitäisi muuttaa. Pois laminaattilattioilta. Haluaisin muuttaa pienemmälle paikkakunnalle, pohjoisempaan, lähemmäs kotiväkeä, lähemmäs kotitukiverkostoa. Pienempiin ympyröihin, joissa olisi helpompi ja halvempi harrastaa koirien kanssa. Pienempiin ympyröihin, joissa metsässä oikeasti saisi kuunnella hiljaisuutta moottoritien jymyn sijaan. Metsä hoitaa, se on tullut todettua tämän kesän aikana jo monesti. Viimein olisin valmis tekemään ratkaisuja, mutta kroppa on niin rikki, ettei jaksa. Ja pelottaa jättää hoitohommat täällä kesken, minulla on juuri nyt todella hyvä lääkäri. Niin hyvä, että useimmat saavat haaveilla sellaisesta monenkin lääkärin jälkeen. Muutama ystävä jäisi myös tänne, joiden vuoksi harmittaisi tehdä siirtoja kauemmas. Mutta sekä minun, että molempien koirien terveys vaatii erilaisen elinympäristön. Ehkä keväällä olisi terveys paremmassa kuosissa, ehkä sitten jaksaa tehdä päätöksiä ja siirtoja?

Nyt voisi kömpsähtää sohvalle ja kerätä pienen ruskean koiran kainaloon. Ottaa torkut. Huomenna pitää soitella lääkärinajan perään, liekö posti hukannut ilmoituksen lääkärinajasta.

Syyskuussa seikkailtiin pohjoisessa.

Oli ihanaa, onnellista.

Tahtoo takaisin synnyinseuduille!