Kaksi vuotta myöhemmin.

Mursin kyynärpääni pian viimeisen päivityksen jälkeen. Sitä seurasi todella huono vaihe terveydellisesti. Psykiatrin vastaanotolla ihmettelin, miten psykiatri ei tarttunut siihen, että jouduin pitkin tapaamista säännöllisesti pyytämään toistamaan uudestaan juuri esitetyn kysymyksen. Lähimuisti pätki niin pahasti. Tammikuussa 2018 iskin tosissani Izabella Wenzin Hashimoto's Protocol -kirjaan ja autoimmuuniprotokollaan (AIP). Ja vointi alkoi kohentua. Hitaasti, mutta varmasti pää alkoi jaksaa lukemista ja fyysisesti aloin jaksaa enemmänkin kuin 1,5-2 km lenkkejä. Keväällä olin 96 kilon painoinen ja yrittäjyyskurssilla. Pää ei kuitenkaan kestänyt kurssia ihan täysin, jotenkin selvisin kuitenkin läpi. Sitten tuli kesä. Helteinen kesä. Tuli lipsumisia ruokavaliossa. Syksy 2018 oli vaikea, olin niin uupunut, etten jaksanut edes lääkäriin. Työpsykologin ohjaus tuntui olevan yhtä tyhjän kanssa (sittemmin selvisi, että todellakin yleensä nuo ohjaukset ovat aika paljon syväluotaavampia). 2019 alkuvuodesta pääsin lääkäriin ja takaisin sairaslomalle. Sairaslomaa jatkui toukokuun loppuun. Huhtikuussa sain kuulla yhden ystävän kuolemasta. Kesäkuun lopussa muutimme, välipysäkkinä oleilimme kotiväkeni luona kuukauden (sohvalla minä, tavarat autotallissa) ja elokuun alussa lopulta muutimme pieneen kylään Lapissa, synnyinseuduilleni. Tällä hetkellä olen digiosaamisen kurssilla. Ja vointi vaihtelee.

Edelleen harva se päivä kyselen, kuka tämä on, joka elää elämääni, ja missä on se "minä". Tuntuu, että hashimoto pitää edelleen aivojani panttivankina. Kaipaan käännöstöitä. Kaipaan aivojen käyttöä, itseni haastamista käännöskiemuroiden mysteereillä. Fyysinen jaksaminen sentään on ollut kevään, kesän ja syksyn parempi, mitä vuosiin, jaksan yli 10 km päivämatkoja. Mikä minusta tulee isona? Yrittäjä? Ehkä.

Voinnissa oli tuossa parin viikon romahdus. Masennus. Musta koira. Mielenterveyspalveluihin on kuitenkin vaikea saada yhteyttä silloin, kun on syvällä. Ja pelkää puhelinta. Kaamosmasennus koko komeudessaan kietoutui ympärille ja pimensi kaikki valot ympäriltä. Nyt vointi on parempi. Tehdään koirien kanssa pitkiä lenkkejä. Opiskelen digitaalisia sertifikaatteja.

Edelleen vaikeinta on ehkä hyväksyä se, miten erilainen ihmisenä sitä on kroonisten sairauksien kanssa. Nämä haittaavat harrastuksia, sosiaalista elämää, työelämää, kaikkea. Haluaisi tehdä ja mennä ja vaikka mitä, mutta ei pysty.

Mutta eteenpäin, päivä kerrallaan. Välillä kurkkaan vointipäiväkirjoja 2016-2017 vuosilta ja huomaan, että eteenpäin on tultu valtavasti. Tiedän, voivani vaikuttaa vointiin ruokavaliolla. Tiedän meditoinnin merkityksen. Tiedän stressin vaarat. Vielä, kun oppisi elämään näiden mukaan rutiininomaisesti, eikä vääntäen.

Retkiviikonloppu ystävän kanssa teki niin hyvää.

Oli ihan tolkku olo.

Vähän kuin olisi ollut oma itsensä

ennen sairastumista.

Olo alkaa kohentua.

Izabella Wentzin "Hashimoto's Protocol" saapui. Puolen tunnin selailun jälkeen tuntui siltä, että tunnelin päässä pilkottaisi valoa. Wentz selittää lisäravinteet ja niiden vaikutukset ja käytön syyt perusteellisesti ja tarjoaa selkeän kaavan, jolla hoitaa Hashimoton sairastajan vointia kolmessa portaassa: 1. maksan tukeminen, 2. lisämunuaisten tukeminen ja 3. suoliston tukeminen. Pää ei meinannut selvitä lisäravinteiden etsimisestä, mutta tilaus kerrallaan sain lähes kaiken tarpeellisen kasaan. Ruokavaliokin viilataan kolmessa portaassa ja ajatuksena on, että viimeisen tiukimman 6 viikon jälkeen suolisto olisi niin toipunut, että voisi syödä autoimmuuniprotokollaa monipuolisemmin.

Ensimmäisen lisäravinteen aloitin jo 2 viikkoa sitten, mutta sain loput lisäravinteet käsiini siten, että kunnolla pääsin aloittamaan reilu viikko sitten. Ruokavalion viilauksessa aloitettiin gluteenin, soijan, alkoholin, maitotuotteiden ja sokerin poisjätöllä. Helppoa, sokeria lukuun ottamatta.

Reilun viikon jälkeen olo tuntuisi hissukseen kohenevan. Liekö sattumaa, vai alkaako kuuri jo vaikuttaa? Maksa-arvothan minulla oli reilu vuosi sitten vähän vinksallaan. Ei pahasti, mutta riittävästi, että niitä parit verikokeet kontrolloitiin. Joten voisi hyvinkin kuvitella, että maksan tukeminen on ihan hyvä juttu. Lisäravinteiden aloittamisen jälkeen oli paikoittaista hurjaa kutinaa, ensimmäisen saunomisen jälkeen iho kihelmöi. Nyt saunomisen jälkeen on hyvä ja raikas olo. Ihan kuin jotain tapahtuisi...

Fyysisen olon lisäksi henkinen olo on valoisampi.

Katsellaan, miten tämä tästä kehittyy. Wentzillä on niin kova tausta maailmalla kovan tason hashimoton asiantuntijana, että ihan toiveikas olo voisi olla. Ja tuntuu hyvältä konkreettisesti tehdä ja työskennellä terveytensä eteen. AIP:in tehon huomasin jo keväällä, mutta pidemmällä tähtäimellä se olisi hankala ruokavalio. Toivottavasti tällä Hashimoton protokollalla saa ruokavalion toimimaan vaikka paleona (+ kaura ja riisi) ilman, että vointi alkaa romahtaa.

Ännäkin on taas kotona. Ihanaa. Lauma kasassa.

Kesästä syksyyn.

Mitä kuuluu?

Noh, kevättalvella vedin ruokavalion todella tiukaksi, lähes täydelliselle AIP:ille (Autoimmuuniprotokolla, paleosta tiukempi versio) ja samoihin aikoihin masennuslääkettä vaihdettiin. Olo alkoi kohentua, pää seljetä. Aloin opiskella Duolingon avulla kymriä, jatkaa espanjaa, ravistella ruosteita ruotsista ja saksasta.

Kesän alkaessa luin kirjan. Kokonaisen, uuden kirjan (Jojo Moyes: Me Before You). Jossa oli monta sataa sivua. En ollut vuoteen jaksanut lukea kirjaa. Olin riemuissani, tilasin lisää kirjoja ja hissukseen lueskelin niistäkin monta. Kielilista lisääntyi italialla, ranskalla ja norjalla, josko niitäkin ihan pikkuisen. Hölläsin ruokavaliossa, totesin, että pieniä määriä maitoa sisältäviä suklaita elimistö taisi kestää. Ja perunaa. Ja gluteenittomia keksejä. Gluteeniton leipäkin astui kuvioihin. Ihanaa, helpompaa ruokailua.

Heinäkuun lopuilla tuli ensimmäinen romahdus henkisesti. Hajosin täysin, huusin, itkin, olin liian väsynyt. Elokuussa jaksoin kuitenkin paimenvaellukselle. Metsässä oli hyvä olla. Jaksoin pitkät päivät. Nautin, vaikka olinkin vaisu kokonaisololtani. Thee oli pätevä pieni paimenkoira.

Theen veli tuli kylään viikoksi, sekin oli hauskaa piristystä arkeen. Ännä oli pohjoisessa hoidossa. Ja on siellä vieläkin, kun elämä on kuljettanut eestaas paikkakuntien välillä.

Elokuun lopuilla raahauduin totaaliuupuneena verikokeisiin ja muutamaa päivää myöhemmin lääkärin vastaanotolle. Lääkäri kuunteli huolestuneena kuvausta olosta ja huokaisi helpotuksesta katsoessaan kilpirauhasarvot: täällähän tämä syy löytyy, ja voidaan heti tehdä asialle jotain. TSH 9,77 (viitteen yläraja 4,5). Lääkeannoksen nosto, kuuden viikon päähän kontrolli. Itsellä helpotus, ultran jälkeen olin alkanut epäillä, onko edes kyse hashimotosta, kun kilpirauhasessa ei näy mitään outoa. Mutta pomppiva TSH ja vasta-aineet puhuvat Hashin puolesta. Miksi helpotus? Asiaa, jolla on nimi, voi tutkia, ymmärtää, ja sitä kautta paremmin hyväksyä omat huonot päivät ilman syyllisyyttä laiskuudesta ja saamattomuudesta.

Syyskuussa laskin päiviä terapiaan, pää oli aivan hajalla, jaksaminen lopussa. Terapiasta löytyi vähän osviittaa tulevasta. Tunsin tulleeni kuulluksi, minut otettiin vakavissaan, nyt ei ole henkinen hyvinvointi ihan kohdillaan, BMI21-testin lukemat huitelevat vakavan masennuksen puolella. En jaksanut kieliäkään lukea. Kirjat kulkivat mukana lukemattomina. Olin niin väsynyt, että läheltä piti, etten ilmoittanut, etten ryhdy kummiksi. Vaikka olen kummilasta kaivannutkin. Mutta pää ei jaksanut nähdä mitään hyvää itsessäni. Selvisin, olen suloisen pikkuisen kummi, ja kaiken uupelon pohjalla onnellinen siitä.

Nyt mennään päivä kerrallaan. Kelasta tuli yllätys, kun aloin ihmetellä, ovatko saaneet lääkärintodistuksen. Normaali sairauspäiväraha oli osaltani käytetty, vaikka olin itse laskeskellut, että se syyskuulle vielä riittäisi, ja hakemus välitetty eteenpäin sairaseläke/kuntoutustuki-puolelle. Siitä seurasi isohko lomakerumba ja olen nyt toistaiseksi virallisesti työtön - vaikka olenkin työkyvytön, mutta työkyvytön päätöstenodottelija putoaa työttömyyspäivärahan piiriin. "Onneksi" koulutusta vastaavaa työtä on huonosti tarjolla.

Tänään väsyttää ja uuvuttaa niin paljon, että haluaisi vain itkeä sohvan pohjalla. Samalla turhauttaa, kun ei meinaa jaksaa mitään. Haluaisi lähteä ulkoilemaan, muttei jaksa. Haluaisi lukea, muttei jaksa. Haluaisi piirtää, muttei sitäkään oikein jaksa. Pää on raskas, ruokaa ei meinannut saada alas. Henkisesti vointi on kuitenkin vähän parempi, fyysinen puoli mättää juuri nyt eniten.

Ruokavalio pitäisi vetää takaisin tiukaksi, mutta se on kallista. Täytyy siis tuumailla sitä muutosta tekisi. Tilasin Izabella Wenzin toisenkin kirjan, haluan nähdä, millä ruokavaliolla hän potilaidensa tilannetta ratkoo, olisiko se hitusen armollisempi kukkarolle. Kaikki turha höttö ja mielialasyötävä on saatava ruokavaliosta pois. Mallasuutetta sisältänyt shampoo aiheutti hurjaa kutinaa. Gluteenittomalla olen pysynyt. Maidon palautus on ollut suurin muutos ennen kilppariarvojen pomppausta, joten sen poistin nyt uudestaan. Pari kertaa on tullut sen jälkeen käytännön syistä syötyä maitotuotteita. Alkuviikosta söin jätskinjämät pois ja vietin pari päivää sohvan pohjalla vuorotellen kolmen viltin alla jäissäni kalisten, vuorotellen kuumeen kourissa. Ei ollut flunssaa. Eli ei enää maitoa minulle, kroppa suuttuu.

Koirat ovat ihanat. Pitäneet pinnalla kaiken vaikeuden ja uupelon läpi. Kun itsensä takia ei jaksaisi, on nuo elolliset olennot, joista olen vastuussa. On jaksettava. On hoidettava itseäkin, että jaksaa hoitaa koiria.

Meidän pitäisi muuttaa. Pois laminaattilattioilta. Haluaisin muuttaa pienemmälle paikkakunnalle, pohjoisempaan, lähemmäs kotiväkeä, lähemmäs kotitukiverkostoa. Pienempiin ympyröihin, joissa olisi helpompi ja halvempi harrastaa koirien kanssa. Pienempiin ympyröihin, joissa metsässä oikeasti saisi kuunnella hiljaisuutta moottoritien jymyn sijaan. Metsä hoitaa, se on tullut todettua tämän kesän aikana jo monesti. Viimein olisin valmis tekemään ratkaisuja, mutta kroppa on niin rikki, ettei jaksa. Ja pelottaa jättää hoitohommat täällä kesken, minulla on juuri nyt todella hyvä lääkäri. Niin hyvä, että useimmat saavat haaveilla sellaisesta monenkin lääkärin jälkeen. Muutama ystävä jäisi myös tänne, joiden vuoksi harmittaisi tehdä siirtoja kauemmas. Mutta sekä minun, että molempien koirien terveys vaatii erilaisen elinympäristön. Ehkä keväällä olisi terveys paremmassa kuosissa, ehkä sitten jaksaa tehdä päätöksiä ja siirtoja?

Nyt voisi kömpsähtää sohvalle ja kerätä pienen ruskean koiran kainaloon. Ottaa torkut. Huomenna pitää soitella lääkärinajan perään, liekö posti hukannut ilmoituksen lääkärinajasta.

Syyskuussa seikkailtiin pohjoisessa.

Oli ihanaa, onnellista.

Tahtoo takaisin synnyinseuduille!

Miltä masennus tuntuu?

Se tuntuu siltä, että pyörävarastolle on 5 km matkaa - 50 metrin sijaan.

Ja poks, romahdus.

Minulla oli hyvä viikko. Fiilikset ok, jopa hyvät. Ja sitten poksista vaan, yks kaks vointi vain otti ja romahti. Hikoilen aivan hulluna, välillä palelee, väsyttää ihan järjettömästi, lihaksista on voimat pois eikä mitään meinaisi jaksaa. Käytiin silti tänään metsässä - hetken jo mielialapäiväkirjaa katsellessa luulin, että metsälenkit ovat avain jaksamiseen, mutta ei kai sitten. Autoimmuunisairaus ei kysele. Väläyttää vain hyvää oloa hetkellisesti ja sitten vetää maton jalkojen alta.

Pahimmat sydämentykytykset nyt sentään hellittivät, ne olivat aika rankkoja hyvällä viikolla.

Vai voiko tässä olla takana jotain elimistön reaktiota gluteenin lopettamiseen? Miksi elimistö reagoisi näin, ei ole ennenkään reagoinut? Toisaalta mätin gluteenia ihan hillittömät määrät viimeisen viikon ennen verikokeita. Vai olenko syönyt jotain, mikä ei minulle sovi, mihin minulla on yliherkkyys?

Yliherkkyyslabrat kattavammat pitäisi ilmeisesti lähettää ulkomaille tutkittaviksi. Samaten kunnolla kattavat testit gluteeniherkkyydestä ja silti ei välttämättä saa vastauksia.

Olen edelleen hämmentynyt kilpirauhasen ultrasta. Jos Hashimoto on vasta niin aluillaan, että kilpirauhaskudos ei ole vahingoittunut, niin miten olen silti jo työkyvytön? Juuri latasin bussikortin, kun tiedän, etten jaksa huomenna terapiaan kävellen, vaikka matkaa on vain puolisen tuntia.

Lisähavainto kuukauden syklistä.

Kuukauden sykliin, jossa on parempi vaihe ja huonoa vaihetta, näyttää kuuluvan myös vaihe, jolloin en meinaa saada unta, mutten myöskään pysy unessa nukahdettuani. Enkä saa nukuttua ihan heti lisääkään. Nyt on sellainen. Viime yönä nukuin huimat 3 tuntia. Olo on aika töttöröö.

Liekö kyse hashimoton liikatoimintavaiheesta tai jostain? Viime yön melatoniinikaan ei auttanut pysymään unessa, vaikka yleensä se vähintään takaa tasaisen ja hyvän 8-9 tunnin unen.

Mielialapäiväkirjan pitäminen on hauskaa. Ja valaisevaa. Ja vahvistaa joitain epäilyjäni, kun saa mustaa (tai mustaa, punaista ja vihreää, värikoodailu on hauskaa) valkoisella (tai minkä värinen sivu mielialapäiväkirjassani nyt onkaan menossa) siitä, että mutu pitääkin paikkansa.

Kaupunkiasuminen ei oikein sovi minulle. Ilmeisesti en asu vielä tarpeeksi reunamilla. Mutta ei jaksaisi miettiä muuttamista, vaikka sitä puoltaisi muutkin asiat. Hankalaa.

Jihuu, ollaan tehty useampi metsäretki viime päivinä.

Metsä on huokunut lupausta keväästä

ja valanut uupeloiseen ihmismieleen

jaksamista ja hyvää mieltä.

Kuka minä olen?

Tällaisessa sairastamisessa yksi lannistavimpia puolia on se, kun tuntuu ison osan aikaa siltä, että on menettänyt ihan valtavat osat itsestään, siitä, mikä tekee minusta juuri minut, eikä ole minkäänlaista varmuutta, mitkä näistä osista voi vielä saada takaisin ja milloin.

Luontoharrastukset ovat esimerkiksi kärsineet hirveästi.

En jaksa tehdä pidempiä kävelyitä, että saisi vaihtelua merenrannoilta tai tuossa 4 km päästä alkavasta metsästä. Molemmissa käytiin Niun kanssa ennen useampi kerta kuukaudessa, jopa vähintään kerran viikkoon. Nyt ei vain ole raajoissa voimia lähteä käymään siellä, joten raahaudun aina sitten joko lähisuolle tai kilometrin päähän metsään. Nykyään en meinaa jaksaa edes sinne kilometrin päähän metsään. Ennen käytiin siellä päivittäin melkein, nyt jokunen kerta viikkoon on jo hyvä saavutus.

Lintuharrastus on hyytynyt vuosi vuodelta enemmän ja viime vuoden oli kutakuinkin täysin jäähyllä. Kun ei vain jaksa ja pysty. Lintupaikoille pitäisi mennä vähän kauemmas. Ei jaksa.

Viime syksynä ihan onnessani harrastelin tähtikuvausta ja osaltaan sen voimin jaksoin syksyn pimeyden. Tänä vuonna ei ole jaksanut, kun on vain liian väsynyt kannellakseen jalustaa ja kameraa keskellä yötä.

Olipa kerran aika, kun piirtelin ja maalailin ahkeraan, opettelin ihan vakavissaan lintujen maalaamista ja hain tyyliäni. Nyt en ole vuosiin jaksanut ja kyennyt.

Olipa kerran aika, kun rakastin kirjoittamista, kirjoitin paljon. Nyt en pysty, pää ei toimi eikä jaksa.

Olipa kerran aika, kun rakastin lukemista. Luin paljon, monenlaista, innolla. Nyt en jaksa. Suhteellisen lyhyt kirja, jonka tilasin viime vuonna katselmusreissulle, pyörii edelleen reissuilla mukana luettavana, kun en vain saa sitä loppuun. Vaikka tykkään kirjasta. Mutta pää ei jaksa useamman sivun lukemista kerrallaan.

Olipa kerran aika, kun rakastin valokuvausta. Nyt näyttää siltä, että valokuvaaminen on iso tekijä jännetupen tulehduksessani, joka on jo kerran saatu kuriin ja uusinut, ollen ajoittain yhtä paha kuin ensimmäisellä kertaa.

Koirista sentään jaksan huolehtia. Ne ovat se yksi asia arjessa, jotka saavat kömpimään ylös ja jaksamaan. Ne vievät metsään. Ne ovat seurana. Niitä tulee kuvattua kipeän ranteenkin uhalla. Niiden kautta on ihmiskontakteja.

Mutta mitä on jäljellä siitä tieteistä kiinnostuneesta, luovasta kirjoittamisesta ja taiteilusta pitävästä metsissä ramppaajasta, joka monta kertaa päivässä marhasi koirineen johonkin metsään, ja useamman kerran viikossa pyöräili katselemaan lintuja? En edes tiedä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei paljoa mitään.

Kuka minä olen?

Käytiin eilen metsässä.

Nautin valtavasti.

Koirat ilakoivat ympärillä, minä hiippailin ja

katselin naavaa puiden oksilla,

punatulkkua männyssä, kuvioita kaarnassa, 

jäkälää puiden rungoilla,

kaatuneen puun oksien keloutumista.

Ehkä minä olen vielä minä,

jossain täällä.