Hullu?

On aika karu tunne, kun tajuaa jonkun ystävän oikeasti pitävän mielenterveyssairauksia "hulluutena". Siitäkin huolimatta, että olen puhunut masennuksestani paljon ja usein. Puhuin silläkin hetkellä. Minäkinkö olen hullu sitten hänen silmissään? Vaikka hän ei sitä myöntäisi? Surettaa, tekee kipeää.

Itselleni ammattiavun hakemisessa kynnys ei ollut pelko hullun leimasta tai mielisairaan leimasta. Ei missään vaiheessa. Se oli vieraan ihmisen kohtaamisen pelko, pelko siitä, uskaltaako vieraalle kertoa niin paljon, mitä pitäisi, että asioita pääsee oikeasti työstämään ja ratkomaan.

Mutta ei, ei se hulluudelta ole missään vaiheessa tuntunut. Siltä vain, että joskus mieli väsyy, tai aivokemia järkkyy vaikka mitä tekisi. Maailma on kova paikka monelle. Etenkin vähänkään herkemmille ja kiltimmille. Tai lopulta tavalla tai toisella ihan kenelle vain, sille vahvimmankin näköiselle menestyjälle voivat maailman tai elämän mukanaan tuomat kolhut ja potkaisut joskus olla liikaa.

Ystävältäkin voi tulla se haavoittava kommentti: "No kun se ammattilaisavun hakeminen olisi hänelle vahvistus sille, että on hullu." Miten vähän näitä mielen sairauksia lopulta ymmärretäänkään, vielä tänäkään päivänä. Kai annan tehdä kipeää nyt hetken ajan ja sitten yritän kantaa korteni kekoon, että edes yksi ihminen lisää ymmärtäisi masennusta paremmin. Onhan sitä itsekin oppinut paljon uutta masennuksesta sen jälkeen, kun on tiedostanut sitä sairastavansa.

Että se ei ole häpeä tai heikkous tai hulluutta. Se musta koira, masennus. Se nyt vain joskus ryhtyy seuralaiseksi, asettuu taloksi, syystä tai toisesta.

Ja kuinka tilanne päättyi?

Kun viimein palasin koneelle, odotti siellä iso liuta hätääntyneitä viestejä. Kaveri oli tajunnut, miten hänen sanomansa saattoi käsittää ja pelästyi, että ystävyys oli siinä. Pyysi anteeksi monta kertaa, juteltiin, itkettiin, hän myönsi, että hänellä on vaikeuksia suhtautua mielenterveysongelmiin, jos itse olisi vaaravyöhykkeellä, ja että ei missään nimessä ajatellut tai ole ajatellut, että minä olisin hullu.

Luulenpa, että molemmat opimme paljon siitä, miten vaikea ja vähän ymmärretty aihe masennus edelleen on. Ja miten vaikeaa sitä on hahmottaa, jos itse ei ole sitä kokenut. Ja että vaikka toisen masennusta ei pitäisi pahan, voi se omalla kohdalla tuntuakin ajatuksena maailmanlopulta.

Olen onnekas, kun on ystävä, jonka kanssa saada aikaan tuollainen kriisi, ja jonka kanssa todella pystyy sopimaan.

Loppuhöpsit:

Thee ja Ännä nautiskelemassa joulukuun auringosta.