Musta koira.

Tämä WHO:n video mustasta koirasta on erinomainen kuvaus masennuksesta. Tämän videon vuoksi myös blogin nimessä lukee 2 + 1 koiraa.

Terapian kotiläksy.

Peilaanko elämääni liikaa sairauden kautta?

Ystävä linkitti eilen artikkelin, joka avasi minulle lisää sitä, miksi ja ennen kaikkea miten tulisi olla jumittumatta siihen, että "tässä on nyt tämä sairaus". Sitä helposti menee siihen, että se sairaus sitten nielaisee ison osan elämää ja identiteettiä. Vaikka se vain on siinä, mukana, muuttamatta sitä, kuka ja mikä minä olen. Minä en ole sairauteni, minulla vain on se.

Toisaalta, sain diagnoosin 3 kuukautta sitten. Se on lyhyt aika prosessoida sitä, että on jumissa elinikäisen ja osittain arvaamattoman elämänkumppanin kanssa. Kilpirauhasen vajaatoiminta ei ole hengenvaarallista, joten päälle tulee syyllisyydentunto siitä, että kokee asian isoksi ja vaikeaksi, vaikka asiat voisivat olla vielä pahemmin. Tämä on hoidettavissa ja elämä voi palata ihan normaaliksi.

Mistä löytää tasapaino siihen, että yrittää tulla sinuiksi autoimmuunisairauden ja sen kanssa, miten se väistämättä vaikuttaa elämään, ja olla silti jumittumatta siihen sairauteen ja jatkaa elämää masentumatta lisää?

Toisaalta eilen ystävä pysäytti tuumaamaan sitäkin, että jos nyt on hyvä olla, kannattaa siitä nauttia, vaikka huomenna, ylihuomenna tai ensi viikolla voikin olo olla taas ihan toinen. Huominen ei ole pois tämän päivän fiiliksestä.

Vaikeaa. Siinäpä pureksittavaa seuraavaan psykoterapiaan. Toivottavasti osaan vielä muotoilla ajatukseni sanoiksi ja lauseiksi niin, että keskustelu ei tyssää ja jään edelleen pisteeseen B ihmettelemään, miten päästä eteenpäin.

Nyt ylös, ulos ja lenkille karvakamujen kanssa lataamaan aurinkokennoja!

Yksi miun lempparipaikka ladata akkuja, poroaita ystävän porotilalla.

Pari tuntia tuolla lauantaina ja olen edelleen täynnä puhtia,

päivitellyt 3 blogia ajan tasalle ja ihan kirjoittanut blogitekstejä pelkän kuvien laittamisen sijaan.

Toiveikkuutta sielunmaisemasta.

Jaksoin tänään 10 tunnin reissun. Se tuntuu ihan valtavalta saavutukselta siihen nähden, että yli puoli vuotta on tullut kärsittyä hirveästä uupumuksesta, joka tuntuu osin vain pahentuneen levosta huolimatta. Joten 10 tuntia tien päällä, vaikka ei tarvinnutkaan kuin istua kyydissä, kuvailla vähän poroaidalla paimennustestejä ja istua lisää autossa, mie selvisin ja jaksoin!

Välillä tuntuu siltä, että tulevaisuus on uupumuksen ja terveydentilan osalta vähän epävarmaa. Siis sen osalta, mitä terveys yleensä sallii tulevaisuudessa. Tuntuu siltä, että viime aikoina on tullut vain rajoitetta rajoitteen eteen, eikä uupumus ole vielä osoittanut merkkejä väistymisestä. Välillä iskee epätoivo: Eikö tämä uupumus ikinä lopu, pystyykö tässä enää ikinä elämään normaalia elämää?

Mutta tänään jaksoin 10 tunnin päivän reissussa! Ja mieli lepäsi synnyinseutujen maisemissa. Tänään on toiveikas olo, jos tästä selvisin tänään, ehkä huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla tai ensi kuussa selviän taas vähän pidemmästä seikkailusta.

Vielä on tietä kuljettavana, että tuntee itsensä terveeksi ja normaalisti jaksavaksi ihmiseksi. Tai edes lähes normaalisti jaksavaksi. Siinäkin on käsiteltävää, että autoimmuunisairaus on omanlaisensa elämänkumppani, joka asettaa omat haasteensa. Se voi nostaa päätään yllättäen, vaikka miten eläisi terveellisesti ja lääkitys olisi kunnossa.

Ei elämä jämähdä paikalleen, vaikka saa autoimmuunisairauden diagnoosin. Elämään tulee ehkä uusia mutkia ja tierikkoja, mutta möykkyistä tietä tärryytellessäkin voi löytää kaikkea kivaa tien varrelta. Muutenkin pitää hidastella enemmän ja ottaa rauhallisemmin. Mutta ehkei se olekaan niin huono juttu. Eiköhän  useimmat haaveet voi tavoittaa vähän rauhallisempaakin tahtia ja pienten mutkien kauttakin.

Tammikuun kontrolliverikokeet.

TSH 0,45 ja T4 18,4. Eli suorastaan erinomaiset arvot! Mitä ihmettä, miksi olo sitten on edelleen uupunut, väsynyt, voimaton, ja kokonaisuudessaan huono ja työkyvytön?

Ihmettely jatkuu. Masennusko se vie jaksamisen vai mättääkö vielä jotain muutakin? Lisämunuaisten toiminnankin lääkäri oli näköjään kartoittanut jo hyvin, eli liekö sieltäkään turha hakea syytä, vaikka lisämunuaisongelmiin voisi osa oireistani liittyäkin.

Seuraavilla verikokeilla kontrolloidaan kilpirauhasarvot, tarkistetaan vielä T3, ja tarkistetaan veriarvoja keliakian varalta. Lääkäri pitää epätodennäköisenä, mutta oma olo on parempi ilman gluteenia ja gluteenin syönti aiheuttaa nykyään ihan selkeitä vatsaoireita. Joten tsekataan sekin mahdollisuus nyt.

Lisäksi päätettiin varmistaa, ettei masennuslääke väsytä. Pudotetaan nyt määrä ensin puoleen ja sitten koetetaan saada kokonaan pois, minkä jälkeen katsotaan oloa hetki ja kokeillaan jotain muuta masennuslääkettä tarvittaessa.

Tammikuun aikana olen päättänyt, että kunhan keliakia on poissuljettu (tai todettu), jätän gluteenin kokonaan pois ja saman tien aloitan autoimmuunipaleon. Alan väsyä väsymykseen, johon ei mikään auta. Kokeillaan siis tuota seuraavaksi, moni autoimmuunisairas kuuluu siitä apua saaneen.

Turhauttavaa tämä epätietoisuus, mutta onneksi on hyvät tsemppijoukot ja kilpirauhasarvot nyt joka tapauksessa ovat hyvät! Onhan se nyt ihan iso juttu! Jee!

Loppuvarpunen.