Ystävä linkitti eilen artikkelin, joka avasi minulle lisää sitä, miksi ja ennen kaikkea miten tulisi olla jumittumatta siihen, että "tässä on nyt tämä sairaus". Sitä helposti menee siihen, että se sairaus sitten nielaisee ison osan elämää ja identiteettiä. Vaikka se vain on siinä, mukana, muuttamatta sitä, kuka ja mikä minä olen. Minä en ole sairauteni, minulla vain on se.
Toisaalta, sain diagnoosin 3 kuukautta sitten. Se on lyhyt aika prosessoida sitä, että on jumissa elinikäisen ja osittain arvaamattoman elämänkumppanin kanssa. Kilpirauhasen vajaatoiminta ei ole hengenvaarallista, joten päälle tulee syyllisyydentunto siitä, että kokee asian isoksi ja vaikeaksi, vaikka asiat voisivat olla vielä pahemmin. Tämä on hoidettavissa ja elämä voi palata ihan normaaliksi.
Mistä löytää tasapaino siihen, että yrittää tulla sinuiksi autoimmuunisairauden ja sen kanssa, miten se väistämättä vaikuttaa elämään, ja olla silti jumittumatta siihen sairauteen ja jatkaa elämää masentumatta lisää?
Toisaalta eilen ystävä pysäytti tuumaamaan sitäkin, että jos nyt on hyvä olla, kannattaa siitä nauttia, vaikka huomenna, ylihuomenna tai ensi viikolla voikin olo olla taas ihan toinen. Huominen ei ole pois tämän päivän fiiliksestä.
Vaikeaa. Siinäpä pureksittavaa seuraavaan psykoterapiaan. Toivottavasti osaan vielä muotoilla ajatukseni sanoiksi ja lauseiksi niin, että keskustelu ei tyssää ja jään edelleen pisteeseen B ihmettelemään, miten päästä eteenpäin.
Nyt ylös, ulos ja lenkille karvakamujen kanssa lataamaan aurinkokennoja!
Yksi miun lempparipaikka ladata akkuja, poroaita ystävän porotilalla.
Pari tuntia tuolla lauantaina ja olen edelleen täynnä puhtia,
päivitellyt 3 blogia ajan tasalle ja ihan kirjoittanut blogitekstejä pelkän kuvien laittamisen sijaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti