Toiveikkuutta sielunmaisemasta.

Jaksoin tänään 10 tunnin reissun. Se tuntuu ihan valtavalta saavutukselta siihen nähden, että yli puoli vuotta on tullut kärsittyä hirveästä uupumuksesta, joka tuntuu osin vain pahentuneen levosta huolimatta. Joten 10 tuntia tien päällä, vaikka ei tarvinnutkaan kuin istua kyydissä, kuvailla vähän poroaidalla paimennustestejä ja istua lisää autossa, mie selvisin ja jaksoin!

Välillä tuntuu siltä, että tulevaisuus on uupumuksen ja terveydentilan osalta vähän epävarmaa. Siis sen osalta, mitä terveys yleensä sallii tulevaisuudessa. Tuntuu siltä, että viime aikoina on tullut vain rajoitetta rajoitteen eteen, eikä uupumus ole vielä osoittanut merkkejä väistymisestä. Välillä iskee epätoivo: Eikö tämä uupumus ikinä lopu, pystyykö tässä enää ikinä elämään normaalia elämää?

Mutta tänään jaksoin 10 tunnin päivän reissussa! Ja mieli lepäsi synnyinseutujen maisemissa. Tänään on toiveikas olo, jos tästä selvisin tänään, ehkä huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla tai ensi kuussa selviän taas vähän pidemmästä seikkailusta.

Vielä on tietä kuljettavana, että tuntee itsensä terveeksi ja normaalisti jaksavaksi ihmiseksi. Tai edes lähes normaalisti jaksavaksi. Siinäkin on käsiteltävää, että autoimmuunisairaus on omanlaisensa elämänkumppani, joka asettaa omat haasteensa. Se voi nostaa päätään yllättäen, vaikka miten eläisi terveellisesti ja lääkitys olisi kunnossa.

Ei elämä jämähdä paikalleen, vaikka saa autoimmuunisairauden diagnoosin. Elämään tulee ehkä uusia mutkia ja tierikkoja, mutta möykkyistä tietä tärryytellessäkin voi löytää kaikkea kivaa tien varrelta. Muutenkin pitää hidastella enemmän ja ottaa rauhallisemmin. Mutta ehkei se olekaan niin huono juttu. Eiköhän  useimmat haaveet voi tavoittaa vähän rauhallisempaakin tahtia ja pienten mutkien kauttakin.