Lisähavainto kuukauden syklistä.

Kuukauden sykliin, jossa on parempi vaihe ja huonoa vaihetta, näyttää kuuluvan myös vaihe, jolloin en meinaa saada unta, mutten myöskään pysy unessa nukahdettuani. Enkä saa nukuttua ihan heti lisääkään. Nyt on sellainen. Viime yönä nukuin huimat 3 tuntia. Olo on aika töttöröö.

Liekö kyse hashimoton liikatoimintavaiheesta tai jostain? Viime yön melatoniinikaan ei auttanut pysymään unessa, vaikka yleensä se vähintään takaa tasaisen ja hyvän 8-9 tunnin unen.

Mielialapäiväkirjan pitäminen on hauskaa. Ja valaisevaa. Ja vahvistaa joitain epäilyjäni, kun saa mustaa (tai mustaa, punaista ja vihreää, värikoodailu on hauskaa) valkoisella (tai minkä värinen sivu mielialapäiväkirjassani nyt onkaan menossa) siitä, että mutu pitääkin paikkansa.

Kaupunkiasuminen ei oikein sovi minulle. Ilmeisesti en asu vielä tarpeeksi reunamilla. Mutta ei jaksaisi miettiä muuttamista, vaikka sitä puoltaisi muutkin asiat. Hankalaa.

Jihuu, ollaan tehty useampi metsäretki viime päivinä.

Metsä on huokunut lupausta keväästä

ja valanut uupeloiseen ihmismieleen

jaksamista ja hyvää mieltä.

Kuka minä olen?

Tällaisessa sairastamisessa yksi lannistavimpia puolia on se, kun tuntuu ison osan aikaa siltä, että on menettänyt ihan valtavat osat itsestään, siitä, mikä tekee minusta juuri minut, eikä ole minkäänlaista varmuutta, mitkä näistä osista voi vielä saada takaisin ja milloin.

Luontoharrastukset ovat esimerkiksi kärsineet hirveästi.

En jaksa tehdä pidempiä kävelyitä, että saisi vaihtelua merenrannoilta tai tuossa 4 km päästä alkavasta metsästä. Molemmissa käytiin Niun kanssa ennen useampi kerta kuukaudessa, jopa vähintään kerran viikkoon. Nyt ei vain ole raajoissa voimia lähteä käymään siellä, joten raahaudun aina sitten joko lähisuolle tai kilometrin päähän metsään. Nykyään en meinaa jaksaa edes sinne kilometrin päähän metsään. Ennen käytiin siellä päivittäin melkein, nyt jokunen kerta viikkoon on jo hyvä saavutus.

Lintuharrastus on hyytynyt vuosi vuodelta enemmän ja viime vuoden oli kutakuinkin täysin jäähyllä. Kun ei vain jaksa ja pysty. Lintupaikoille pitäisi mennä vähän kauemmas. Ei jaksa.

Viime syksynä ihan onnessani harrastelin tähtikuvausta ja osaltaan sen voimin jaksoin syksyn pimeyden. Tänä vuonna ei ole jaksanut, kun on vain liian väsynyt kannellakseen jalustaa ja kameraa keskellä yötä.

Olipa kerran aika, kun piirtelin ja maalailin ahkeraan, opettelin ihan vakavissaan lintujen maalaamista ja hain tyyliäni. Nyt en ole vuosiin jaksanut ja kyennyt.

Olipa kerran aika, kun rakastin kirjoittamista, kirjoitin paljon. Nyt en pysty, pää ei toimi eikä jaksa.

Olipa kerran aika, kun rakastin lukemista. Luin paljon, monenlaista, innolla. Nyt en jaksa. Suhteellisen lyhyt kirja, jonka tilasin viime vuonna katselmusreissulle, pyörii edelleen reissuilla mukana luettavana, kun en vain saa sitä loppuun. Vaikka tykkään kirjasta. Mutta pää ei jaksa useamman sivun lukemista kerrallaan.

Olipa kerran aika, kun rakastin valokuvausta. Nyt näyttää siltä, että valokuvaaminen on iso tekijä jännetupen tulehduksessani, joka on jo kerran saatu kuriin ja uusinut, ollen ajoittain yhtä paha kuin ensimmäisellä kertaa.

Koirista sentään jaksan huolehtia. Ne ovat se yksi asia arjessa, jotka saavat kömpimään ylös ja jaksamaan. Ne vievät metsään. Ne ovat seurana. Niitä tulee kuvattua kipeän ranteenkin uhalla. Niiden kautta on ihmiskontakteja.

Mutta mitä on jäljellä siitä tieteistä kiinnostuneesta, luovasta kirjoittamisesta ja taiteilusta pitävästä metsissä ramppaajasta, joka monta kertaa päivässä marhasi koirineen johonkin metsään, ja useamman kerran viikossa pyöräili katselemaan lintuja? En edes tiedä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei paljoa mitään.

Kuka minä olen?

Käytiin eilen metsässä.

Nautin valtavasti.

Koirat ilakoivat ympärillä, minä hiippailin ja

katselin naavaa puiden oksilla,

punatulkkua männyssä, kuvioita kaarnassa, 

jäkälää puiden rungoilla,

kaatuneen puun oksien keloutumista.

Ehkä minä olen vielä minä,

jossain täällä.

Pitäisi opetella katsomaan mielialapäiväkirjaa + kalenteria.

Viikonloppuna poropaimennusleiri.

Maanantaina taukopäivä.

Tiistaina visual designia ja kaverin stand up keikka.

Keskiviikkona matka keskustaan ja kilpirauhasen ultra ja kotimatkalla kävelyä, kun en jaksanut setviä bussireittejä ja aikatauluja keskussairaalan ja Prisman ja kodin välillä.

Torstaina taukopäivä.

Perjantaina verikokeet ja illalla treenit.

Ei ihme, että oli mehut lopussa. Tänään käytiin vain koirien kanssa metsässä hiippailemassa (kirjaimellisesti hiippailemassa, kun oma vauhti oli aika hissuinen, kun fyysisesti ei meinannut jaksaa) ja loppupäivä on kutakuinkin nukuttu kaikki kolme. Mieliala on hyvä, fyysinen jaksaminen miinuksella.

Perjantai-illan koiratreeneistä olen toipunut. Huonoja treenipäiviä tulee ja sillä ei pilaa mitään, ens kerralla paremmalla fiiliksella sitten. Niitä tulee muistakin syistä kuin sairaudesta. Eilen tosin sairaus ja uupumus edesauttoi sitä, että jumituin pääni sisään, enkä saanut höllättyä tekemistä johonkin rennompaan, vaikka läpsyn leikkimiseen kentän reunalla. Mutta. Opin eilisestä paljon. Kaverin tsempit treenien päälle ja Theen kasvattajan kanssa juttelu puhelimessa seuraavana aamuna auttoivat järjestelemään pääkopan sisusta.

Opin myös jälleen kerra sen, että tällä hetkellä ollaan edelleen siinä kunnossa, että pitää katsoa kalenteria säännöllisesti ja tajuta jarruttaa ja ottaa iisimmin, kun viikolle on useampi meno. Pää ja fyysinen jaksaminen eivät vain kovin isoa putkea pysy mukana. Voisikin kömpiä kolmatta kertaa tälle päivää takaisin peiton alle lepäämään...

Varpuset ovat tämän blogin maskotteja -

linkki rakkaiden luontoharrastusten ja sen välillä,

että aina ei jaksa pitkälle, kun on sairaana.

Kuvassa pikkuvarpunen ja kaksi varpusta, naaras ja koiras.

Jos edes yksi asia on hyvin, voi senkin aina pilata!

Sain viikonloppuna ehkä koiranomistajan mieltä lämmittävimmät kehut: Sinulla on ihan mielettömän hyvä suhde tuon koiran kanssa! Tänään sitten tuntuu, että kaikki meni treeneissä metsään ja pelottaa, että se suhde sitten oli siinä ja osaan kuitenkin senkin pilata, ihan samoin kuin ihmissuhteet ja ensimmäisen koirani.

Pieni järjen ääni koettaa takoa takaraivossa, että olen sairas, ja tänään vielä väsyneempi, mitä aikoihin, viikonlopun seikkailu vei jälkikäteen ilmeisesti mehut. Ja gluteenipitoinen syöminen tuntuu nostavan lämmöt puolella asteella ylös syönnin jälkeen. Olo on ihan hirvittävän huono. Mutta tänään oli verikokeet.

TSH 0,02, T4 16,5, T3 5,5. Eli T4 ja T3 on hyvät ja nätisti viitteiden keskihujakkeilla, mutta TSH on ihan liian alhaalla. Perusverenkuvassa kaikki näyttää olevan ok. Keliakian osalta vielä odotetaan verikokeiden tuloksia. Olo on ollut todella huono ja vatsan toiminta vähintään epämääräistä gluteenikuun aikana. Tällä hetkellä on pessimistinen olo ja epäilen, että kumminkin tulee vasta-aineet negatiivisena takaisin, vaikka oireita on.

Niin ja kävin keskiviikkona ultrassa. Kilpirauhasen. Siinä ei näkynyt mitään poikkeavaa. Eli ilmeisesti autoimmuunihyökkäys ei ole vielä pahempaa tuhoa saanut aikaan. Se on hyvä.

Ilmoitin minut ja ruskean koirani kuukauden päästä olevaan möllitokoon. Alkaa kaduttaa, en vain osaa suhtautua kisoihin oikein ja sitten kaikki alkaa mennä treenirintamalla metsään. Niin kävi Ännän kanssa ja tämän illan treenien jälkeen tuntuu siltä, että niin käy Theen kanssa. Harmittaisi hirveästi pilata todella hyvä koira ja vielä viikko sitten hyvä suhde siihen. Toisaalta tuon koiran kanssa hyvä suhde vaatii yhdessä tekemistä.

Väsyttää, itkettää, ahdistaa ja väsyttää vielä lisää. Eikö tämä ala ikinä helpottaa?

Käytiin Theen kanssa viettämässä viikonloppu sielunmaisemassa.

Ikävä synnyinseuduille, en vain viihdy kaupungissa,

ja kaipaan Lappiin.

Ini ini vali vali viu viu.

Eikö nämä olotilan romahdukset voisi edes olla vähän helpompia, eikä vain mennä koko ajan pahemmiksi ja pahemmiksi?

Väsyttää uuvuttaa ei jaksaisi... Kohta tulee vuosi siitä, kun kävelin sitkeän kuumeen, pahojen allergiaoireiden ja masennuksen kanssa lääkäriin, sairaana, mutta työkykyisenä. Mikä on tilanne vuotta myöhemmin? Olen sairas, työkyvytön, jaksaminen heittelee, muisti pätkii, autoimmuunityreoidiitti plakkarissa, elimistö ei kestä gluteenia, päässä on joku serotoniiniepätasapaino ilmeisesti ja olo koko ajan menee huonommaksi. Masennuslääkkeen aloittamisen jälkeen oli noin viikon valonpilkahdus. Tyroksiinilääkityksen aloittamisen jälkeen olo heikkeni, tyroksiinilääkeannoksen noston jälkeen olo heikkeni entisestään. Ei kai nyt ole niin, että levotyroksiini ei käy ja pitäisi aloittaa taistelu T3-lisästä tai Armourista? Niitä kun on mahdottoman vaikean kuuloista tällä hetkellä saada. Ja siitäkään vaikea kuvitella olevan kyse, etteikö lääkitys olisi tarpeen, arvot kun olivat pielessä ja vasta-aineet pilvissä.

9 päivää verikokeisiin, joissa katsotaan TSH, T4, T3 ja gluteenivasta-aineet. Viikonloppuna olisi pieni seikkailu edessä. Josko se piristäisi.

Jaksaa jaksaa.

Onneksi on lähisuo,

jossa leikkiä olevansa villissä luonnossa,

kun ei voimat kanna sinne villiin luontoon.

Teekaappiin täytettä!

Ostin haudukkeita! Yksinäiset nokkospaketit saavat seuraa. Näissä ei pitäisi olla aromeja lisätty, tai muutakaan haitallista! Flower Power on hyvää, Rise and Shine ei oikein nappaa, vihreä rooibos kokeilematta, mutta tavallisesta rooiboksesta ainakin tykkään, joten olen toiveikas.

Flower Powerin paketti on ihanan iloinen ja piristävä. Olo on kovin ilahtunut, kun sai käydä teekaupassa tuijottelemassa ja todeta, että sai ostaakin jotain.

Kuminaa mustakuminasta.

Tulipa kiinnostava artikkeli vastaan Sarah Ballantynen (Paleo Mom) linkittämänä:

http://www.greenmedinfo.com/blog/black-seed-may-treat-hypothyroidism-hashimotos-disease-clinical-trial-reveals

Suomeksi mustakuminasta:

http://www.hankalapotilas.net/2014/06/parantaa-kaiken-paitsi-kuoleman/

Näköjään masennuslääke essitalopraami (käytössä minulla toistaiseksi) ainakin metaboloituu tuon CYP3A4:n kautta, eli sen kanssa yhtä aikaa ei passanne aloittaa käyttöä. Allergialääkkeissäkin voi olla riskinä päällekkäisyyttä, pitää jaksaa penkoa noita. Tyroksiini alustavasti näytti olevan ok tuon kanssa.

Ainakin Ruohonjuuressa näkyy olevan sekä öljyä että siemeniä.

Ja vielä vähän lisää tietoa aiheesta.

http://www.thyroid.org/patient-thyroid-information/ct-for-patients/september-2016/vol-9-issue-9-p-7-8/

Tähän pitää nyt perehtyä huolella, mutta kuulostaa kiinnostavalta ja lupaavalta. Kerran jo olen kuitenkin toheloinut luontaistuotteiden kanssa ja tietämättäni tehnyt hallaa terveydelleni, joten nyt teen taustatutkimukset entistä paremmin ja kysyn lääkäriltä ja apteekistakin varmistusta.

Thee on söpö, ku mikä, ulvoo kuin iso urossusi ja murisee naristen.

Ollaan nyt kaksistaan, kun Ännä on kotiväellä hoidossa,

kun Theen kanssa lähdetään paimentamaan porosia viikonloppuna!

AIP-ystävällisiä haudukkeita.

Jatkona edelliseen, there is hope! Muistiin haudukkeita, jotka käyvät. Flowerpower ja Rise and Shine pitää vielä syynätä.

Maustamaton luomu:

Honeybush

Rooibos

MERKKIKOHTAISET:

Clipper

*****

English Tea Shop

*****

Natural Temptations

*****

Pukka

 *****

Teehullun tuska.

Mie nautin teenjuonnista. Nautin teestä, etenkin laadukkaasta mustasta teestä maidon kera ja valkoisesta teestä sellaisenaan. Nautin uusien teelaatujen ja makujen kokeiluista, siitä jännityksestä, mikä kutkuttaa mahanpohjaa, kun kävelee kotiin uuden teepaketin kanssa.

Voi mikä löytö tämäkin oli, niin pehmeä ja miellyttävä maku!

Teekaappi näytti tältä. Innolla ostin laadukkaita, miellyttäviä ja isoja teekuppeja. Suunnittelin perustavani teeblogin ja facebookryhmän teevinkeille Suomessa - mistä mitäkin löytää,  missä on hyviä tarjouksia jne.

Nyt teekaappi näyttää näin surulliselta. Ylempi hylly on vierasvaroja, mustaa, valkoista ja vihreää, tuntuu, että pienikin määrä kofeiini lisää uupumusta merkittävästi, joten itse ei noita kärsi enää juoda. Olen aina ollut herkkä kofeiinille ja tuntuu siltä, että sairastuminen on nostanut herkkyyttä entisestään. En uskalla olla varma siitä, että saisin kofeiinipitoiset teet oikeasti takaisin käyttöön ikinä. Ei välttämättä ole sen arvoista, kun terveys on vaakalaudalla.

Alahyllyllä taas on yrttihaudukkeet ja kofeiiniton purnukka. Kofeiinin poisto ei varmaankaan tuossa purnukassa ole kemikaaliton, joten joudun siitä pysymään erossa. Noissa muissa taas on aromeja, jotka ovat autoimmuunipaleolla suositeltu jättämään pois, ei-luonnolliset aromit ymmärrän, mutta luonnollisten aromien suhteen olen vielä hieman pihalla. Ilmeisesti jotain siihen liittyvää, miten ne aromit uutetaan lähteestä riippumatta.

Juotavaksi jää siis tällä hetkellä vain nuo kaksi pakettia nokkosteetä. Joissa on pelkkää nokkosta. Tai no, sitten, kun alan autoimmuunipaleolle kunnolla, tällä hetkellä mätän gluteenia ja muutakin AIP:iin kuulumatonta, kun pitää glutenoida itsensä kunnolla ennen kuun lopun verikokeita, jolloin tsekataan vasta-aineet keliakian varalta.

Kun sitten sentään Numi-teessä ei ole mitään aromeja lisättynä ja lupaillaan jopa kofeiinittomienkin teiden olevan turvallisia, on se tee sitten USA:sta asti rahdattua. En tykkää, tee reissaa maailman yhdeltä kolkalta toiselle ja sitten vielä Suomeen, hirveän epäekologista. Täytyyhän nyt jotain muutakin löytyä, kuin maustamaton luomurooibos ja nokkostee, joita voi juoda?!

Surettaa...

Maaliskuun terapia ja kotiläksy.

Mielialapäiväkirjan pito. Huomasin terapiassa, että tällä hetkellä minun on kauhean vaikea kommentoida, onko ongelmana enemmän yleinen uupumus vai masentaako. Joten puhuttiin mielialapäiväkirjan pidosta. Ihan sain luvan olla analyyttinen ja lähteä analysoimaan olotiloja ja asioita, mitkä niihin vaikuttavat. Jee! Jotenkin en ole ennen hahmottanut, että ihan siinä, missä ruokapäiväkirjaakin pitäisi ja alkaisi sieltä hahmottaa asioita, jotka vaikuttavat oloon, voi ihan saman tehdä mielensäkin kanssa.

Vaikka masiksen kanssa pitemmänkin aikaa on elänyt, sitä silti saa välillä itsensä kiinni siitä, että ei ihan tajua suhtautua asiaan oikealla tavalla. Nyt päästiin taas tassunmitta eteenpäin.

Lisäksi terapeutti onnistui penkomaan esille sen, että tuppaan hautautumaan yksinäni tietovuorieni taakse ja tuntuu, että sitä jää ihan yksin, kun tietomäärät vaikkapa Hashimoton taudista ja autoimmuunisairauksista eivät ole saavuttaneet Suomen terveydenhuollon korkeampia portaita, eikä sitä myöten myöskään valtaosaa lääkäreistä. Maailmalla on isoja läpimurtoja ihan viime vuosilta, tietämys alkaa lisääntyä, mutta tieto tavoittaa vielä nahkeasti potilaat, jotka sitä tarvitsisivat. Siinä sitten olen panikoinut, että mitä kehtaan ja uskallan ja voin tuoda pöytään lääkärinkäynneillä. Terapeutin kanssa jutellessa tajusin, ja hän sen minulle suoraan sanoi, että kyllähän potilaskin tietää asioita, osaa selvittää asioita ja saa ottaa asioita esille lääkärin kanssa ja ehdottaa, voisiko näin tehdä. Tuntui helpottavalta ja vapauttavalta ikään kuin saada yhden terveysalan ammattilaisen lupa olla tällainen tiedonhaalija, joka haluaa ymmärtää, penkoo tietoa ja törmää tietoon, jota ei välttämättä ole (eikä välttämättä voikaan olla) tavallisella lääkärillä, joka ei nimenomaan erikseen ole erikoistunut autoimmuunisairauksiin tai Hashimotoon.

Asiaa jälkikäteen tuumailtuani totesin sitten, että rohkeasti kyselen lisäravinteista. Olen onnekas, minulla on lääkäri, joka ymmärtää keskivertolääkäriä enemmän kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja sen bongasi ja sai vahvistettua, vaikka näennäisesti veriarvot olisi voinut tulkita normaaleiksi. Hän myös on alusta lähtien ollut positiivisen avoin luontaistuotteiden suhteen, mutta koko ajan painottaa, että ne luontaistuotteet pitää tarkistaa huolella, että niitä voi turvallisesti käyttää. Joten aion nyt seuraavaa lääkärinkäyntiä varten kaivella kirjoistani oleellisimman tuntuiset lisäravinteet, joista voisi olla hyötyä, ja kysyä, mitä hänen tietokannoistaan löytyy, uskallanko niitä kokeilla vai olisiko varmempaa pitäytyä niistä erossa.

Voin valita sen, että en jää yksin tämän kaiken kanssa. Voin valita sen, että mietin tavat, joilla kysyä lääkäriltä neuvoja niissä asioissa, joiden selvittäminen omin voimin tuntuu epätoivoiselta ilman lääketieteellistä koulutusta.

Kyllä tämä tästä.

Mutta minkähänlaisen mielialapäiväkirjasysteemin sitä kehittäisi itselleen?

Pienistä pisaroista se itseluottamuskin alkaa löytyä.

Vahvoja naisia autoimmuunisairauksien kanssa.

Iltalenkille karvakamujen kanssa lähtiessä aloin pohtia, miten upeita naisia tekee töitä autoimmuunisairauksien saralla. Todellisia arjen sankareita, älykkäitä, vahvoja ja fyysisesti hyvinvoivan näköisiä naisia, jotka ovat sairastuneet autoimmuunisairauteen tai useampaan, voittaneet taistelun saaden sairauden hallintaan ja elämänsä takaisin, ja tämän päälle ryhtyneet tekemään töitä muiden autoimmuunisairaiden auttamiseksi.

Näiden naisten kirjoituksista, kokemuksista ja haastatteluista olen saanut kuluneina kuukausina valtavasti tietoa, ymmärrystä ja rohkaisua:

Sarah Ballantyne: https://www.thepaleomom.com/
Mickey Trescott ja Angie Alt: http://autoimmunewellness.com/
Eileen Laird: http://www.phoenixhelix.com/
Izabella Wentz: https://thyroidpharmacist.com/

Ja kun heitä katsoo, alkaa uskoa hitusen enemmän, että voi itsekin saada oman autoimmuunisairautensa kuriin ja pystyä vielä tekemään jotain merkittävää tässä maailmassa.

Hyvää naistenpäivää!

Loputkin tämän asunnon asukit ovat naaraspuoleisia.

Ännä ja Thee, personal trainerini

ja jokapäiväisen tassuterapian tarjoilijat.

Ihanko oikeasti?

On hirvittävän vaikeaa sisäistää ja tajuta sairastavansa autoimmuunisairautta. On hirvittävän vaikeaa uskoa todeksi, että kyllä, oikeasti kaikki tämä nivelten kolotus johtuu siitä. Että siksi väsyttää välillä niin, ettei jaksaisi mitään. Että vatsa ei toimi. Että gluteeni aiheuttaa koko kropassa tuntuvan tulehtuneen olon.

Muutama viikko vielä pakkogluteenia. Siitä on niin selkeää tutkimustietoa, miksi gluteenia ei suositella kilpirauhassairaalle tai autoimmuunisairaalle, että se nyt jää kokonaan pois heti, kunhan keliakiavasta-aineet on testattu. Siihen asti on syötävä gluteenia. Nyt on ollut oikein gluteeniviikko, ja joka paikkaa jomottaa.

Ihan oikeasti. Minulla on autoimmuunisairaus ja se nyt vain vaikuttaa kaikkeen ja näkyy kaikessa heti, jos tekee jotain, mikä ärsyttää autoimmuunijärjestelmän itseni kimppuun. Minun on opittava tajuamaan ja uskomaan se, että näin on, ja elettävä sen mukaan, eikä aina vain kokeiltava, että enät jos. Kun ei tässä ole jossittelulle varaa. Diagnoosi on selvä. Kilpirauhasen vajaatoiminnan oireet, vasta-aineet katossa, kilpirauhasen vasen lohko turvonnut/tulehtunut/suurentunut. Autoimmuunityreoidiitti. Hashimoto.

Olis jo loppukuu, niin pääsisi aloittamaan autoimmuunipaleon... Tässä vaiheessa kokeilen ihan mitä vain, kunhan sillä on oikeasti kunnon tutkijoita ja lääketieteen ammattilaisiakin puolestapuhujinaan. Autoimmuunipaleossakin on ilmeisesti jotain, mitä ei välttämättä kannata juuri kilpparisairaana syödä, mutta se nyt on kuitenkin paras lähtökohta. Siitä on hyvä lähteä. Olen jo osittaisesti noudattanut autoimmuunipaleota, ja todennut, että ei se ole ollenkaan mahdotonta. Kallista, mutta ei mahdotonta. Ja olo on ennättänyt viikonkin jaksoissa parantua.

Huhtikuussa on suunnitteilla isompi seikkailu. Saa nähdä, miten selviän. Onneksi olen turvallisessa seurassa ja mukana on koko ajan ihminen, joka tietää ja tajuaa ja uskoo miun tilanteen ja todennäköisesti minua itseänikin paremmin osaa käskeä pistämään jarruja päälle. Nyt maaliskuussa käydään nuoremman koiran kanssa paimennusleiriviikonlopulla. Saa nähdä, miten siitä selviän. Sielläkin on onneksi kaksi ystävää koko ajan läsnä, jotka tietävät. Koetan uskaltaa lähteä mukaan järjen rajoissa, koetan uskaltaa elää ja opetella elämään normaalia elämää Hashia suututtamatta.

Kyllä tämä tästä. Ja kyllä tämä tästä sisäistyy.

Päivä kerrallaan.

Tällä hetkellä terveys tuntuu hauraalta kuin lumihiutaleet.

Jokainen päivä on erilainen.

Ja jokaisen päivän olotilan voi rikkoa pienelläkin väärällä teolla.

Havainto.

Ihan kuin miun hashi rullaisi kuukauden sykleissä. Muutaman viikon huono vaihe, jota seuraa viikon tai vajaan viikon parempi vaihe. Nyt oli 4 päivää hyvää vaihetta, joka onneksi osui "hyvään" väliin. Tänään oltiin taas siinä pisteessä, että 2 km kävelyn jälkeen olisi vain halunnut istahtaa hankeen ja jäädä sinne nököttämään - kilometrin päähän kotoa - kun ei olisi jaksanut enää metriäkään.

Turhauttavaa. Mutta eipä se auta kuin pötkötellä eteenpäin. Kyllä tämä tästä.

Kirjahankintoja. Tohtori Datis Kharrazianin kirja aivojen hyvinvoinnista on aika pysäyttävää lukemista. Ja Autoimmune Wellness Handbook (Angie Alt ja Mickie Trescott) on ehkä lohdullisin mahdollinen kirja lukea tällä hetkellä. Käytännöllistä ja sympaattista. Konkreettista muistutusta siitä, että tilanteen kanssa ei ole yksin, ja että on edes jotain, mitä voi itsekin asioille tehdä. Pitänee kirjoitella näistä kirja-arvosteluja sitten, kun jaksaa.