Olo alkaa kohentua.

Izabella Wentzin "Hashimoto's Protocol" saapui. Puolen tunnin selailun jälkeen tuntui siltä, että tunnelin päässä pilkottaisi valoa. Wentz selittää lisäravinteet ja niiden vaikutukset ja käytön syyt perusteellisesti ja tarjoaa selkeän kaavan, jolla hoitaa Hashimoton sairastajan vointia kolmessa portaassa: 1. maksan tukeminen, 2. lisämunuaisten tukeminen ja 3. suoliston tukeminen. Pää ei meinannut selvitä lisäravinteiden etsimisestä, mutta tilaus kerrallaan sain lähes kaiken tarpeellisen kasaan. Ruokavaliokin viilataan kolmessa portaassa ja ajatuksena on, että viimeisen tiukimman 6 viikon jälkeen suolisto olisi niin toipunut, että voisi syödä autoimmuuniprotokollaa monipuolisemmin.

Ensimmäisen lisäravinteen aloitin jo 2 viikkoa sitten, mutta sain loput lisäravinteet käsiini siten, että kunnolla pääsin aloittamaan reilu viikko sitten. Ruokavalion viilauksessa aloitettiin gluteenin, soijan, alkoholin, maitotuotteiden ja sokerin poisjätöllä. Helppoa, sokeria lukuun ottamatta.

Reilun viikon jälkeen olo tuntuisi hissukseen kohenevan. Liekö sattumaa, vai alkaako kuuri jo vaikuttaa? Maksa-arvothan minulla oli reilu vuosi sitten vähän vinksallaan. Ei pahasti, mutta riittävästi, että niitä parit verikokeet kontrolloitiin. Joten voisi hyvinkin kuvitella, että maksan tukeminen on ihan hyvä juttu. Lisäravinteiden aloittamisen jälkeen oli paikoittaista hurjaa kutinaa, ensimmäisen saunomisen jälkeen iho kihelmöi. Nyt saunomisen jälkeen on hyvä ja raikas olo. Ihan kuin jotain tapahtuisi...

Fyysisen olon lisäksi henkinen olo on valoisampi.

Katsellaan, miten tämä tästä kehittyy. Wentzillä on niin kova tausta maailmalla kovan tason hashimoton asiantuntijana, että ihan toiveikas olo voisi olla. Ja tuntuu hyvältä konkreettisesti tehdä ja työskennellä terveytensä eteen. AIP:in tehon huomasin jo keväällä, mutta pidemmällä tähtäimellä se olisi hankala ruokavalio. Toivottavasti tällä Hashimoton protokollalla saa ruokavalion toimimaan vaikka paleona (+ kaura ja riisi) ilman, että vointi alkaa romahtaa.

Ännäkin on taas kotona. Ihanaa. Lauma kasassa.

Kesästä syksyyn.

Mitä kuuluu?

Noh, kevättalvella vedin ruokavalion todella tiukaksi, lähes täydelliselle AIP:ille (Autoimmuuniprotokolla, paleosta tiukempi versio) ja samoihin aikoihin masennuslääkettä vaihdettiin. Olo alkoi kohentua, pää seljetä. Aloin opiskella Duolingon avulla kymriä, jatkaa espanjaa, ravistella ruosteita ruotsista ja saksasta.

Kesän alkaessa luin kirjan. Kokonaisen, uuden kirjan (Jojo Moyes: Me Before You). Jossa oli monta sataa sivua. En ollut vuoteen jaksanut lukea kirjaa. Olin riemuissani, tilasin lisää kirjoja ja hissukseen lueskelin niistäkin monta. Kielilista lisääntyi italialla, ranskalla ja norjalla, josko niitäkin ihan pikkuisen. Hölläsin ruokavaliossa, totesin, että pieniä määriä maitoa sisältäviä suklaita elimistö taisi kestää. Ja perunaa. Ja gluteenittomia keksejä. Gluteeniton leipäkin astui kuvioihin. Ihanaa, helpompaa ruokailua.

Heinäkuun lopuilla tuli ensimmäinen romahdus henkisesti. Hajosin täysin, huusin, itkin, olin liian väsynyt. Elokuussa jaksoin kuitenkin paimenvaellukselle. Metsässä oli hyvä olla. Jaksoin pitkät päivät. Nautin, vaikka olinkin vaisu kokonaisololtani. Thee oli pätevä pieni paimenkoira.

Theen veli tuli kylään viikoksi, sekin oli hauskaa piristystä arkeen. Ännä oli pohjoisessa hoidossa. Ja on siellä vieläkin, kun elämä on kuljettanut eestaas paikkakuntien välillä.

Elokuun lopuilla raahauduin totaaliuupuneena verikokeisiin ja muutamaa päivää myöhemmin lääkärin vastaanotolle. Lääkäri kuunteli huolestuneena kuvausta olosta ja huokaisi helpotuksesta katsoessaan kilpirauhasarvot: täällähän tämä syy löytyy, ja voidaan heti tehdä asialle jotain. TSH 9,77 (viitteen yläraja 4,5). Lääkeannoksen nosto, kuuden viikon päähän kontrolli. Itsellä helpotus, ultran jälkeen olin alkanut epäillä, onko edes kyse hashimotosta, kun kilpirauhasessa ei näy mitään outoa. Mutta pomppiva TSH ja vasta-aineet puhuvat Hashin puolesta. Miksi helpotus? Asiaa, jolla on nimi, voi tutkia, ymmärtää, ja sitä kautta paremmin hyväksyä omat huonot päivät ilman syyllisyyttä laiskuudesta ja saamattomuudesta.

Syyskuussa laskin päiviä terapiaan, pää oli aivan hajalla, jaksaminen lopussa. Terapiasta löytyi vähän osviittaa tulevasta. Tunsin tulleeni kuulluksi, minut otettiin vakavissaan, nyt ei ole henkinen hyvinvointi ihan kohdillaan, BMI21-testin lukemat huitelevat vakavan masennuksen puolella. En jaksanut kieliäkään lukea. Kirjat kulkivat mukana lukemattomina. Olin niin väsynyt, että läheltä piti, etten ilmoittanut, etten ryhdy kummiksi. Vaikka olen kummilasta kaivannutkin. Mutta pää ei jaksanut nähdä mitään hyvää itsessäni. Selvisin, olen suloisen pikkuisen kummi, ja kaiken uupelon pohjalla onnellinen siitä.

Nyt mennään päivä kerrallaan. Kelasta tuli yllätys, kun aloin ihmetellä, ovatko saaneet lääkärintodistuksen. Normaali sairauspäiväraha oli osaltani käytetty, vaikka olin itse laskeskellut, että se syyskuulle vielä riittäisi, ja hakemus välitetty eteenpäin sairaseläke/kuntoutustuki-puolelle. Siitä seurasi isohko lomakerumba ja olen nyt toistaiseksi virallisesti työtön - vaikka olenkin työkyvytön, mutta työkyvytön päätöstenodottelija putoaa työttömyyspäivärahan piiriin. "Onneksi" koulutusta vastaavaa työtä on huonosti tarjolla.

Tänään väsyttää ja uuvuttaa niin paljon, että haluaisi vain itkeä sohvan pohjalla. Samalla turhauttaa, kun ei meinaa jaksaa mitään. Haluaisi lähteä ulkoilemaan, muttei jaksa. Haluaisi lukea, muttei jaksa. Haluaisi piirtää, muttei sitäkään oikein jaksa. Pää on raskas, ruokaa ei meinannut saada alas. Henkisesti vointi on kuitenkin vähän parempi, fyysinen puoli mättää juuri nyt eniten.

Ruokavalio pitäisi vetää takaisin tiukaksi, mutta se on kallista. Täytyy siis tuumailla sitä muutosta tekisi. Tilasin Izabella Wenzin toisenkin kirjan, haluan nähdä, millä ruokavaliolla hän potilaidensa tilannetta ratkoo, olisiko se hitusen armollisempi kukkarolle. Kaikki turha höttö ja mielialasyötävä on saatava ruokavaliosta pois. Mallasuutetta sisältänyt shampoo aiheutti hurjaa kutinaa. Gluteenittomalla olen pysynyt. Maidon palautus on ollut suurin muutos ennen kilppariarvojen pomppausta, joten sen poistin nyt uudestaan. Pari kertaa on tullut sen jälkeen käytännön syistä syötyä maitotuotteita. Alkuviikosta söin jätskinjämät pois ja vietin pari päivää sohvan pohjalla vuorotellen kolmen viltin alla jäissäni kalisten, vuorotellen kuumeen kourissa. Ei ollut flunssaa. Eli ei enää maitoa minulle, kroppa suuttuu.

Koirat ovat ihanat. Pitäneet pinnalla kaiken vaikeuden ja uupelon läpi. Kun itsensä takia ei jaksaisi, on nuo elolliset olennot, joista olen vastuussa. On jaksettava. On hoidettava itseäkin, että jaksaa hoitaa koiria.

Meidän pitäisi muuttaa. Pois laminaattilattioilta. Haluaisin muuttaa pienemmälle paikkakunnalle, pohjoisempaan, lähemmäs kotiväkeä, lähemmäs kotitukiverkostoa. Pienempiin ympyröihin, joissa olisi helpompi ja halvempi harrastaa koirien kanssa. Pienempiin ympyröihin, joissa metsässä oikeasti saisi kuunnella hiljaisuutta moottoritien jymyn sijaan. Metsä hoitaa, se on tullut todettua tämän kesän aikana jo monesti. Viimein olisin valmis tekemään ratkaisuja, mutta kroppa on niin rikki, ettei jaksa. Ja pelottaa jättää hoitohommat täällä kesken, minulla on juuri nyt todella hyvä lääkäri. Niin hyvä, että useimmat saavat haaveilla sellaisesta monenkin lääkärin jälkeen. Muutama ystävä jäisi myös tänne, joiden vuoksi harmittaisi tehdä siirtoja kauemmas. Mutta sekä minun, että molempien koirien terveys vaatii erilaisen elinympäristön. Ehkä keväällä olisi terveys paremmassa kuosissa, ehkä sitten jaksaa tehdä päätöksiä ja siirtoja?

Nyt voisi kömpsähtää sohvalle ja kerätä pienen ruskean koiran kainaloon. Ottaa torkut. Huomenna pitää soitella lääkärinajan perään, liekö posti hukannut ilmoituksen lääkärinajasta.

Syyskuussa seikkailtiin pohjoisessa.

Oli ihanaa, onnellista.

Tahtoo takaisin synnyinseuduille!

Miltä masennus tuntuu?

Se tuntuu siltä, että pyörävarastolle on 5 km matkaa - 50 metrin sijaan.

Ja poks, romahdus.

Minulla oli hyvä viikko. Fiilikset ok, jopa hyvät. Ja sitten poksista vaan, yks kaks vointi vain otti ja romahti. Hikoilen aivan hulluna, välillä palelee, väsyttää ihan järjettömästi, lihaksista on voimat pois eikä mitään meinaisi jaksaa. Käytiin silti tänään metsässä - hetken jo mielialapäiväkirjaa katsellessa luulin, että metsälenkit ovat avain jaksamiseen, mutta ei kai sitten. Autoimmuunisairaus ei kysele. Väläyttää vain hyvää oloa hetkellisesti ja sitten vetää maton jalkojen alta.

Pahimmat sydämentykytykset nyt sentään hellittivät, ne olivat aika rankkoja hyvällä viikolla.

Vai voiko tässä olla takana jotain elimistön reaktiota gluteenin lopettamiseen? Miksi elimistö reagoisi näin, ei ole ennenkään reagoinut? Toisaalta mätin gluteenia ihan hillittömät määrät viimeisen viikon ennen verikokeita. Vai olenko syönyt jotain, mikä ei minulle sovi, mihin minulla on yliherkkyys?

Yliherkkyyslabrat kattavammat pitäisi ilmeisesti lähettää ulkomaille tutkittaviksi. Samaten kunnolla kattavat testit gluteeniherkkyydestä ja silti ei välttämättä saa vastauksia.

Olen edelleen hämmentynyt kilpirauhasen ultrasta. Jos Hashimoto on vasta niin aluillaan, että kilpirauhaskudos ei ole vahingoittunut, niin miten olen silti jo työkyvytön? Juuri latasin bussikortin, kun tiedän, etten jaksa huomenna terapiaan kävellen, vaikka matkaa on vain puolisen tuntia.

Lisähavainto kuukauden syklistä.

Kuukauden sykliin, jossa on parempi vaihe ja huonoa vaihetta, näyttää kuuluvan myös vaihe, jolloin en meinaa saada unta, mutten myöskään pysy unessa nukahdettuani. Enkä saa nukuttua ihan heti lisääkään. Nyt on sellainen. Viime yönä nukuin huimat 3 tuntia. Olo on aika töttöröö.

Liekö kyse hashimoton liikatoimintavaiheesta tai jostain? Viime yön melatoniinikaan ei auttanut pysymään unessa, vaikka yleensä se vähintään takaa tasaisen ja hyvän 8-9 tunnin unen.

Mielialapäiväkirjan pitäminen on hauskaa. Ja valaisevaa. Ja vahvistaa joitain epäilyjäni, kun saa mustaa (tai mustaa, punaista ja vihreää, värikoodailu on hauskaa) valkoisella (tai minkä värinen sivu mielialapäiväkirjassani nyt onkaan menossa) siitä, että mutu pitääkin paikkansa.

Kaupunkiasuminen ei oikein sovi minulle. Ilmeisesti en asu vielä tarpeeksi reunamilla. Mutta ei jaksaisi miettiä muuttamista, vaikka sitä puoltaisi muutkin asiat. Hankalaa.

Jihuu, ollaan tehty useampi metsäretki viime päivinä.

Metsä on huokunut lupausta keväästä

ja valanut uupeloiseen ihmismieleen

jaksamista ja hyvää mieltä.

Kuka minä olen?

Tällaisessa sairastamisessa yksi lannistavimpia puolia on se, kun tuntuu ison osan aikaa siltä, että on menettänyt ihan valtavat osat itsestään, siitä, mikä tekee minusta juuri minut, eikä ole minkäänlaista varmuutta, mitkä näistä osista voi vielä saada takaisin ja milloin.

Luontoharrastukset ovat esimerkiksi kärsineet hirveästi.

En jaksa tehdä pidempiä kävelyitä, että saisi vaihtelua merenrannoilta tai tuossa 4 km päästä alkavasta metsästä. Molemmissa käytiin Niun kanssa ennen useampi kerta kuukaudessa, jopa vähintään kerran viikkoon. Nyt ei vain ole raajoissa voimia lähteä käymään siellä, joten raahaudun aina sitten joko lähisuolle tai kilometrin päähän metsään. Nykyään en meinaa jaksaa edes sinne kilometrin päähän metsään. Ennen käytiin siellä päivittäin melkein, nyt jokunen kerta viikkoon on jo hyvä saavutus.

Lintuharrastus on hyytynyt vuosi vuodelta enemmän ja viime vuoden oli kutakuinkin täysin jäähyllä. Kun ei vain jaksa ja pysty. Lintupaikoille pitäisi mennä vähän kauemmas. Ei jaksa.

Viime syksynä ihan onnessani harrastelin tähtikuvausta ja osaltaan sen voimin jaksoin syksyn pimeyden. Tänä vuonna ei ole jaksanut, kun on vain liian väsynyt kannellakseen jalustaa ja kameraa keskellä yötä.

Olipa kerran aika, kun piirtelin ja maalailin ahkeraan, opettelin ihan vakavissaan lintujen maalaamista ja hain tyyliäni. Nyt en ole vuosiin jaksanut ja kyennyt.

Olipa kerran aika, kun rakastin kirjoittamista, kirjoitin paljon. Nyt en pysty, pää ei toimi eikä jaksa.

Olipa kerran aika, kun rakastin lukemista. Luin paljon, monenlaista, innolla. Nyt en jaksa. Suhteellisen lyhyt kirja, jonka tilasin viime vuonna katselmusreissulle, pyörii edelleen reissuilla mukana luettavana, kun en vain saa sitä loppuun. Vaikka tykkään kirjasta. Mutta pää ei jaksa useamman sivun lukemista kerrallaan.

Olipa kerran aika, kun rakastin valokuvausta. Nyt näyttää siltä, että valokuvaaminen on iso tekijä jännetupen tulehduksessani, joka on jo kerran saatu kuriin ja uusinut, ollen ajoittain yhtä paha kuin ensimmäisellä kertaa.

Koirista sentään jaksan huolehtia. Ne ovat se yksi asia arjessa, jotka saavat kömpimään ylös ja jaksamaan. Ne vievät metsään. Ne ovat seurana. Niitä tulee kuvattua kipeän ranteenkin uhalla. Niiden kautta on ihmiskontakteja.

Mutta mitä on jäljellä siitä tieteistä kiinnostuneesta, luovasta kirjoittamisesta ja taiteilusta pitävästä metsissä ramppaajasta, joka monta kertaa päivässä marhasi koirineen johonkin metsään, ja useamman kerran viikossa pyöräili katselemaan lintuja? En edes tiedä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei paljoa mitään.

Kuka minä olen?

Käytiin eilen metsässä.

Nautin valtavasti.

Koirat ilakoivat ympärillä, minä hiippailin ja

katselin naavaa puiden oksilla,

punatulkkua männyssä, kuvioita kaarnassa, 

jäkälää puiden rungoilla,

kaatuneen puun oksien keloutumista.

Ehkä minä olen vielä minä,

jossain täällä.

Pitäisi opetella katsomaan mielialapäiväkirjaa + kalenteria.

Viikonloppuna poropaimennusleiri.

Maanantaina taukopäivä.

Tiistaina visual designia ja kaverin stand up keikka.

Keskiviikkona matka keskustaan ja kilpirauhasen ultra ja kotimatkalla kävelyä, kun en jaksanut setviä bussireittejä ja aikatauluja keskussairaalan ja Prisman ja kodin välillä.

Torstaina taukopäivä.

Perjantaina verikokeet ja illalla treenit.

Ei ihme, että oli mehut lopussa. Tänään käytiin vain koirien kanssa metsässä hiippailemassa (kirjaimellisesti hiippailemassa, kun oma vauhti oli aika hissuinen, kun fyysisesti ei meinannut jaksaa) ja loppupäivä on kutakuinkin nukuttu kaikki kolme. Mieliala on hyvä, fyysinen jaksaminen miinuksella.

Perjantai-illan koiratreeneistä olen toipunut. Huonoja treenipäiviä tulee ja sillä ei pilaa mitään, ens kerralla paremmalla fiiliksella sitten. Niitä tulee muistakin syistä kuin sairaudesta. Eilen tosin sairaus ja uupumus edesauttoi sitä, että jumituin pääni sisään, enkä saanut höllättyä tekemistä johonkin rennompaan, vaikka läpsyn leikkimiseen kentän reunalla. Mutta. Opin eilisestä paljon. Kaverin tsempit treenien päälle ja Theen kasvattajan kanssa juttelu puhelimessa seuraavana aamuna auttoivat järjestelemään pääkopan sisusta.

Opin myös jälleen kerra sen, että tällä hetkellä ollaan edelleen siinä kunnossa, että pitää katsoa kalenteria säännöllisesti ja tajuta jarruttaa ja ottaa iisimmin, kun viikolle on useampi meno. Pää ja fyysinen jaksaminen eivät vain kovin isoa putkea pysy mukana. Voisikin kömpiä kolmatta kertaa tälle päivää takaisin peiton alle lepäämään...

Varpuset ovat tämän blogin maskotteja -

linkki rakkaiden luontoharrastusten ja sen välillä,

että aina ei jaksa pitkälle, kun on sairaana.

Kuvassa pikkuvarpunen ja kaksi varpusta, naaras ja koiras.

Jos edes yksi asia on hyvin, voi senkin aina pilata!

Sain viikonloppuna ehkä koiranomistajan mieltä lämmittävimmät kehut: Sinulla on ihan mielettömän hyvä suhde tuon koiran kanssa! Tänään sitten tuntuu, että kaikki meni treeneissä metsään ja pelottaa, että se suhde sitten oli siinä ja osaan kuitenkin senkin pilata, ihan samoin kuin ihmissuhteet ja ensimmäisen koirani.

Pieni järjen ääni koettaa takoa takaraivossa, että olen sairas, ja tänään vielä väsyneempi, mitä aikoihin, viikonlopun seikkailu vei jälkikäteen ilmeisesti mehut. Ja gluteenipitoinen syöminen tuntuu nostavan lämmöt puolella asteella ylös syönnin jälkeen. Olo on ihan hirvittävän huono. Mutta tänään oli verikokeet.

TSH 0,02, T4 16,5, T3 5,5. Eli T4 ja T3 on hyvät ja nätisti viitteiden keskihujakkeilla, mutta TSH on ihan liian alhaalla. Perusverenkuvassa kaikki näyttää olevan ok. Keliakian osalta vielä odotetaan verikokeiden tuloksia. Olo on ollut todella huono ja vatsan toiminta vähintään epämääräistä gluteenikuun aikana. Tällä hetkellä on pessimistinen olo ja epäilen, että kumminkin tulee vasta-aineet negatiivisena takaisin, vaikka oireita on.

Niin ja kävin keskiviikkona ultrassa. Kilpirauhasen. Siinä ei näkynyt mitään poikkeavaa. Eli ilmeisesti autoimmuunihyökkäys ei ole vielä pahempaa tuhoa saanut aikaan. Se on hyvä.

Ilmoitin minut ja ruskean koirani kuukauden päästä olevaan möllitokoon. Alkaa kaduttaa, en vain osaa suhtautua kisoihin oikein ja sitten kaikki alkaa mennä treenirintamalla metsään. Niin kävi Ännän kanssa ja tämän illan treenien jälkeen tuntuu siltä, että niin käy Theen kanssa. Harmittaisi hirveästi pilata todella hyvä koira ja vielä viikko sitten hyvä suhde siihen. Toisaalta tuon koiran kanssa hyvä suhde vaatii yhdessä tekemistä.

Väsyttää, itkettää, ahdistaa ja väsyttää vielä lisää. Eikö tämä ala ikinä helpottaa?

Käytiin Theen kanssa viettämässä viikonloppu sielunmaisemassa.

Ikävä synnyinseuduille, en vain viihdy kaupungissa,

ja kaipaan Lappiin.

Ini ini vali vali viu viu.

Eikö nämä olotilan romahdukset voisi edes olla vähän helpompia, eikä vain mennä koko ajan pahemmiksi ja pahemmiksi?

Väsyttää uuvuttaa ei jaksaisi... Kohta tulee vuosi siitä, kun kävelin sitkeän kuumeen, pahojen allergiaoireiden ja masennuksen kanssa lääkäriin, sairaana, mutta työkykyisenä. Mikä on tilanne vuotta myöhemmin? Olen sairas, työkyvytön, jaksaminen heittelee, muisti pätkii, autoimmuunityreoidiitti plakkarissa, elimistö ei kestä gluteenia, päässä on joku serotoniiniepätasapaino ilmeisesti ja olo koko ajan menee huonommaksi. Masennuslääkkeen aloittamisen jälkeen oli noin viikon valonpilkahdus. Tyroksiinilääkityksen aloittamisen jälkeen olo heikkeni, tyroksiinilääkeannoksen noston jälkeen olo heikkeni entisestään. Ei kai nyt ole niin, että levotyroksiini ei käy ja pitäisi aloittaa taistelu T3-lisästä tai Armourista? Niitä kun on mahdottoman vaikean kuuloista tällä hetkellä saada. Ja siitäkään vaikea kuvitella olevan kyse, etteikö lääkitys olisi tarpeen, arvot kun olivat pielessä ja vasta-aineet pilvissä.

9 päivää verikokeisiin, joissa katsotaan TSH, T4, T3 ja gluteenivasta-aineet. Viikonloppuna olisi pieni seikkailu edessä. Josko se piristäisi.

Jaksaa jaksaa.

Onneksi on lähisuo,

jossa leikkiä olevansa villissä luonnossa,

kun ei voimat kanna sinne villiin luontoon.

Teekaappiin täytettä!

Ostin haudukkeita! Yksinäiset nokkospaketit saavat seuraa. Näissä ei pitäisi olla aromeja lisätty, tai muutakaan haitallista! Flower Power on hyvää, Rise and Shine ei oikein nappaa, vihreä rooibos kokeilematta, mutta tavallisesta rooiboksesta ainakin tykkään, joten olen toiveikas.

Flower Powerin paketti on ihanan iloinen ja piristävä. Olo on kovin ilahtunut, kun sai käydä teekaupassa tuijottelemassa ja todeta, että sai ostaakin jotain.

Kuminaa mustakuminasta.

Tulipa kiinnostava artikkeli vastaan Sarah Ballantynen (Paleo Mom) linkittämänä:

http://www.greenmedinfo.com/blog/black-seed-may-treat-hypothyroidism-hashimotos-disease-clinical-trial-reveals

Suomeksi mustakuminasta:

http://www.hankalapotilas.net/2014/06/parantaa-kaiken-paitsi-kuoleman/

Näköjään masennuslääke essitalopraami (käytössä minulla toistaiseksi) ainakin metaboloituu tuon CYP3A4:n kautta, eli sen kanssa yhtä aikaa ei passanne aloittaa käyttöä. Allergialääkkeissäkin voi olla riskinä päällekkäisyyttä, pitää jaksaa penkoa noita. Tyroksiini alustavasti näytti olevan ok tuon kanssa.

Ainakin Ruohonjuuressa näkyy olevan sekä öljyä että siemeniä.

Ja vielä vähän lisää tietoa aiheesta.

http://www.thyroid.org/patient-thyroid-information/ct-for-patients/september-2016/vol-9-issue-9-p-7-8/

Tähän pitää nyt perehtyä huolella, mutta kuulostaa kiinnostavalta ja lupaavalta. Kerran jo olen kuitenkin toheloinut luontaistuotteiden kanssa ja tietämättäni tehnyt hallaa terveydelleni, joten nyt teen taustatutkimukset entistä paremmin ja kysyn lääkäriltä ja apteekistakin varmistusta.

Thee on söpö, ku mikä, ulvoo kuin iso urossusi ja murisee naristen.

Ollaan nyt kaksistaan, kun Ännä on kotiväellä hoidossa,

kun Theen kanssa lähdetään paimentamaan porosia viikonloppuna!

AIP-ystävällisiä haudukkeita.

Jatkona edelliseen, there is hope! Muistiin haudukkeita, jotka käyvät. Flowerpower ja Rise and Shine pitää vielä syynätä.

Maustamaton luomu:

Honeybush

Rooibos

MERKKIKOHTAISET:

Clipper

*****

English Tea Shop

*****

Natural Temptations

*****

Pukka

 *****

Teehullun tuska.

Mie nautin teenjuonnista. Nautin teestä, etenkin laadukkaasta mustasta teestä maidon kera ja valkoisesta teestä sellaisenaan. Nautin uusien teelaatujen ja makujen kokeiluista, siitä jännityksestä, mikä kutkuttaa mahanpohjaa, kun kävelee kotiin uuden teepaketin kanssa.

Voi mikä löytö tämäkin oli, niin pehmeä ja miellyttävä maku!

Teekaappi näytti tältä. Innolla ostin laadukkaita, miellyttäviä ja isoja teekuppeja. Suunnittelin perustavani teeblogin ja facebookryhmän teevinkeille Suomessa - mistä mitäkin löytää,  missä on hyviä tarjouksia jne.

Nyt teekaappi näyttää näin surulliselta. Ylempi hylly on vierasvaroja, mustaa, valkoista ja vihreää, tuntuu, että pienikin määrä kofeiini lisää uupumusta merkittävästi, joten itse ei noita kärsi enää juoda. Olen aina ollut herkkä kofeiinille ja tuntuu siltä, että sairastuminen on nostanut herkkyyttä entisestään. En uskalla olla varma siitä, että saisin kofeiinipitoiset teet oikeasti takaisin käyttöön ikinä. Ei välttämättä ole sen arvoista, kun terveys on vaakalaudalla.

Alahyllyllä taas on yrttihaudukkeet ja kofeiiniton purnukka. Kofeiinin poisto ei varmaankaan tuossa purnukassa ole kemikaaliton, joten joudun siitä pysymään erossa. Noissa muissa taas on aromeja, jotka ovat autoimmuunipaleolla suositeltu jättämään pois, ei-luonnolliset aromit ymmärrän, mutta luonnollisten aromien suhteen olen vielä hieman pihalla. Ilmeisesti jotain siihen liittyvää, miten ne aromit uutetaan lähteestä riippumatta.

Juotavaksi jää siis tällä hetkellä vain nuo kaksi pakettia nokkosteetä. Joissa on pelkkää nokkosta. Tai no, sitten, kun alan autoimmuunipaleolle kunnolla, tällä hetkellä mätän gluteenia ja muutakin AIP:iin kuulumatonta, kun pitää glutenoida itsensä kunnolla ennen kuun lopun verikokeita, jolloin tsekataan vasta-aineet keliakian varalta.

Kun sitten sentään Numi-teessä ei ole mitään aromeja lisättynä ja lupaillaan jopa kofeiinittomienkin teiden olevan turvallisia, on se tee sitten USA:sta asti rahdattua. En tykkää, tee reissaa maailman yhdeltä kolkalta toiselle ja sitten vielä Suomeen, hirveän epäekologista. Täytyyhän nyt jotain muutakin löytyä, kuin maustamaton luomurooibos ja nokkostee, joita voi juoda?!

Surettaa...

Maaliskuun terapia ja kotiläksy.

Mielialapäiväkirjan pito. Huomasin terapiassa, että tällä hetkellä minun on kauhean vaikea kommentoida, onko ongelmana enemmän yleinen uupumus vai masentaako. Joten puhuttiin mielialapäiväkirjan pidosta. Ihan sain luvan olla analyyttinen ja lähteä analysoimaan olotiloja ja asioita, mitkä niihin vaikuttavat. Jee! Jotenkin en ole ennen hahmottanut, että ihan siinä, missä ruokapäiväkirjaakin pitäisi ja alkaisi sieltä hahmottaa asioita, jotka vaikuttavat oloon, voi ihan saman tehdä mielensäkin kanssa.

Vaikka masiksen kanssa pitemmänkin aikaa on elänyt, sitä silti saa välillä itsensä kiinni siitä, että ei ihan tajua suhtautua asiaan oikealla tavalla. Nyt päästiin taas tassunmitta eteenpäin.

Lisäksi terapeutti onnistui penkomaan esille sen, että tuppaan hautautumaan yksinäni tietovuorieni taakse ja tuntuu, että sitä jää ihan yksin, kun tietomäärät vaikkapa Hashimoton taudista ja autoimmuunisairauksista eivät ole saavuttaneet Suomen terveydenhuollon korkeampia portaita, eikä sitä myöten myöskään valtaosaa lääkäreistä. Maailmalla on isoja läpimurtoja ihan viime vuosilta, tietämys alkaa lisääntyä, mutta tieto tavoittaa vielä nahkeasti potilaat, jotka sitä tarvitsisivat. Siinä sitten olen panikoinut, että mitä kehtaan ja uskallan ja voin tuoda pöytään lääkärinkäynneillä. Terapeutin kanssa jutellessa tajusin, ja hän sen minulle suoraan sanoi, että kyllähän potilaskin tietää asioita, osaa selvittää asioita ja saa ottaa asioita esille lääkärin kanssa ja ehdottaa, voisiko näin tehdä. Tuntui helpottavalta ja vapauttavalta ikään kuin saada yhden terveysalan ammattilaisen lupa olla tällainen tiedonhaalija, joka haluaa ymmärtää, penkoo tietoa ja törmää tietoon, jota ei välttämättä ole (eikä välttämättä voikaan olla) tavallisella lääkärillä, joka ei nimenomaan erikseen ole erikoistunut autoimmuunisairauksiin tai Hashimotoon.

Asiaa jälkikäteen tuumailtuani totesin sitten, että rohkeasti kyselen lisäravinteista. Olen onnekas, minulla on lääkäri, joka ymmärtää keskivertolääkäriä enemmän kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja sen bongasi ja sai vahvistettua, vaikka näennäisesti veriarvot olisi voinut tulkita normaaleiksi. Hän myös on alusta lähtien ollut positiivisen avoin luontaistuotteiden suhteen, mutta koko ajan painottaa, että ne luontaistuotteet pitää tarkistaa huolella, että niitä voi turvallisesti käyttää. Joten aion nyt seuraavaa lääkärinkäyntiä varten kaivella kirjoistani oleellisimman tuntuiset lisäravinteet, joista voisi olla hyötyä, ja kysyä, mitä hänen tietokannoistaan löytyy, uskallanko niitä kokeilla vai olisiko varmempaa pitäytyä niistä erossa.

Voin valita sen, että en jää yksin tämän kaiken kanssa. Voin valita sen, että mietin tavat, joilla kysyä lääkäriltä neuvoja niissä asioissa, joiden selvittäminen omin voimin tuntuu epätoivoiselta ilman lääketieteellistä koulutusta.

Kyllä tämä tästä.

Mutta minkähänlaisen mielialapäiväkirjasysteemin sitä kehittäisi itselleen?

Pienistä pisaroista se itseluottamuskin alkaa löytyä.

Vahvoja naisia autoimmuunisairauksien kanssa.

Iltalenkille karvakamujen kanssa lähtiessä aloin pohtia, miten upeita naisia tekee töitä autoimmuunisairauksien saralla. Todellisia arjen sankareita, älykkäitä, vahvoja ja fyysisesti hyvinvoivan näköisiä naisia, jotka ovat sairastuneet autoimmuunisairauteen tai useampaan, voittaneet taistelun saaden sairauden hallintaan ja elämänsä takaisin, ja tämän päälle ryhtyneet tekemään töitä muiden autoimmuunisairaiden auttamiseksi.

Näiden naisten kirjoituksista, kokemuksista ja haastatteluista olen saanut kuluneina kuukausina valtavasti tietoa, ymmärrystä ja rohkaisua:

Sarah Ballantyne: https://www.thepaleomom.com/
Mickey Trescott ja Angie Alt: http://autoimmunewellness.com/
Eileen Laird: http://www.phoenixhelix.com/
Izabella Wentz: https://thyroidpharmacist.com/

Ja kun heitä katsoo, alkaa uskoa hitusen enemmän, että voi itsekin saada oman autoimmuunisairautensa kuriin ja pystyä vielä tekemään jotain merkittävää tässä maailmassa.

Hyvää naistenpäivää!

Loputkin tämän asunnon asukit ovat naaraspuoleisia.

Ännä ja Thee, personal trainerini

ja jokapäiväisen tassuterapian tarjoilijat.

Ihanko oikeasti?

On hirvittävän vaikeaa sisäistää ja tajuta sairastavansa autoimmuunisairautta. On hirvittävän vaikeaa uskoa todeksi, että kyllä, oikeasti kaikki tämä nivelten kolotus johtuu siitä. Että siksi väsyttää välillä niin, ettei jaksaisi mitään. Että vatsa ei toimi. Että gluteeni aiheuttaa koko kropassa tuntuvan tulehtuneen olon.

Muutama viikko vielä pakkogluteenia. Siitä on niin selkeää tutkimustietoa, miksi gluteenia ei suositella kilpirauhassairaalle tai autoimmuunisairaalle, että se nyt jää kokonaan pois heti, kunhan keliakiavasta-aineet on testattu. Siihen asti on syötävä gluteenia. Nyt on ollut oikein gluteeniviikko, ja joka paikkaa jomottaa.

Ihan oikeasti. Minulla on autoimmuunisairaus ja se nyt vain vaikuttaa kaikkeen ja näkyy kaikessa heti, jos tekee jotain, mikä ärsyttää autoimmuunijärjestelmän itseni kimppuun. Minun on opittava tajuamaan ja uskomaan se, että näin on, ja elettävä sen mukaan, eikä aina vain kokeiltava, että enät jos. Kun ei tässä ole jossittelulle varaa. Diagnoosi on selvä. Kilpirauhasen vajaatoiminnan oireet, vasta-aineet katossa, kilpirauhasen vasen lohko turvonnut/tulehtunut/suurentunut. Autoimmuunityreoidiitti. Hashimoto.

Olis jo loppukuu, niin pääsisi aloittamaan autoimmuunipaleon... Tässä vaiheessa kokeilen ihan mitä vain, kunhan sillä on oikeasti kunnon tutkijoita ja lääketieteen ammattilaisiakin puolestapuhujinaan. Autoimmuunipaleossakin on ilmeisesti jotain, mitä ei välttämättä kannata juuri kilpparisairaana syödä, mutta se nyt on kuitenkin paras lähtökohta. Siitä on hyvä lähteä. Olen jo osittaisesti noudattanut autoimmuunipaleota, ja todennut, että ei se ole ollenkaan mahdotonta. Kallista, mutta ei mahdotonta. Ja olo on ennättänyt viikonkin jaksoissa parantua.

Huhtikuussa on suunnitteilla isompi seikkailu. Saa nähdä, miten selviän. Onneksi olen turvallisessa seurassa ja mukana on koko ajan ihminen, joka tietää ja tajuaa ja uskoo miun tilanteen ja todennäköisesti minua itseänikin paremmin osaa käskeä pistämään jarruja päälle. Nyt maaliskuussa käydään nuoremman koiran kanssa paimennusleiriviikonlopulla. Saa nähdä, miten siitä selviän. Sielläkin on onneksi kaksi ystävää koko ajan läsnä, jotka tietävät. Koetan uskaltaa lähteä mukaan järjen rajoissa, koetan uskaltaa elää ja opetella elämään normaalia elämää Hashia suututtamatta.

Kyllä tämä tästä. Ja kyllä tämä tästä sisäistyy.

Päivä kerrallaan.

Tällä hetkellä terveys tuntuu hauraalta kuin lumihiutaleet.

Jokainen päivä on erilainen.

Ja jokaisen päivän olotilan voi rikkoa pienelläkin väärällä teolla.

Havainto.

Ihan kuin miun hashi rullaisi kuukauden sykleissä. Muutaman viikon huono vaihe, jota seuraa viikon tai vajaan viikon parempi vaihe. Nyt oli 4 päivää hyvää vaihetta, joka onneksi osui "hyvään" väliin. Tänään oltiin taas siinä pisteessä, että 2 km kävelyn jälkeen olisi vain halunnut istahtaa hankeen ja jäädä sinne nököttämään - kilometrin päähän kotoa - kun ei olisi jaksanut enää metriäkään.

Turhauttavaa. Mutta eipä se auta kuin pötkötellä eteenpäin. Kyllä tämä tästä.

Kirjahankintoja. Tohtori Datis Kharrazianin kirja aivojen hyvinvoinnista on aika pysäyttävää lukemista. Ja Autoimmune Wellness Handbook (Angie Alt ja Mickie Trescott) on ehkä lohdullisin mahdollinen kirja lukea tällä hetkellä. Käytännöllistä ja sympaattista. Konkreettista muistutusta siitä, että tilanteen kanssa ei ole yksin, ja että on edes jotain, mitä voi itsekin asioille tehdä. Pitänee kirjoitella näistä kirja-arvosteluja sitten, kun jaksaa.

Musta koira.

Tämä WHO:n video mustasta koirasta on erinomainen kuvaus masennuksesta. Tämän videon vuoksi myös blogin nimessä lukee 2 + 1 koiraa.

Terapian kotiläksy.

Peilaanko elämääni liikaa sairauden kautta?

Ystävä linkitti eilen artikkelin, joka avasi minulle lisää sitä, miksi ja ennen kaikkea miten tulisi olla jumittumatta siihen, että "tässä on nyt tämä sairaus". Sitä helposti menee siihen, että se sairaus sitten nielaisee ison osan elämää ja identiteettiä. Vaikka se vain on siinä, mukana, muuttamatta sitä, kuka ja mikä minä olen. Minä en ole sairauteni, minulla vain on se.

Toisaalta, sain diagnoosin 3 kuukautta sitten. Se on lyhyt aika prosessoida sitä, että on jumissa elinikäisen ja osittain arvaamattoman elämänkumppanin kanssa. Kilpirauhasen vajaatoiminta ei ole hengenvaarallista, joten päälle tulee syyllisyydentunto siitä, että kokee asian isoksi ja vaikeaksi, vaikka asiat voisivat olla vielä pahemmin. Tämä on hoidettavissa ja elämä voi palata ihan normaaliksi.

Mistä löytää tasapaino siihen, että yrittää tulla sinuiksi autoimmuunisairauden ja sen kanssa, miten se väistämättä vaikuttaa elämään, ja olla silti jumittumatta siihen sairauteen ja jatkaa elämää masentumatta lisää?

Toisaalta eilen ystävä pysäytti tuumaamaan sitäkin, että jos nyt on hyvä olla, kannattaa siitä nauttia, vaikka huomenna, ylihuomenna tai ensi viikolla voikin olo olla taas ihan toinen. Huominen ei ole pois tämän päivän fiiliksestä.

Vaikeaa. Siinäpä pureksittavaa seuraavaan psykoterapiaan. Toivottavasti osaan vielä muotoilla ajatukseni sanoiksi ja lauseiksi niin, että keskustelu ei tyssää ja jään edelleen pisteeseen B ihmettelemään, miten päästä eteenpäin.

Nyt ylös, ulos ja lenkille karvakamujen kanssa lataamaan aurinkokennoja!

Yksi miun lempparipaikka ladata akkuja, poroaita ystävän porotilalla.

Pari tuntia tuolla lauantaina ja olen edelleen täynnä puhtia,

päivitellyt 3 blogia ajan tasalle ja ihan kirjoittanut blogitekstejä pelkän kuvien laittamisen sijaan.

Toiveikkuutta sielunmaisemasta.

Jaksoin tänään 10 tunnin reissun. Se tuntuu ihan valtavalta saavutukselta siihen nähden, että yli puoli vuotta on tullut kärsittyä hirveästä uupumuksesta, joka tuntuu osin vain pahentuneen levosta huolimatta. Joten 10 tuntia tien päällä, vaikka ei tarvinnutkaan kuin istua kyydissä, kuvailla vähän poroaidalla paimennustestejä ja istua lisää autossa, mie selvisin ja jaksoin!

Välillä tuntuu siltä, että tulevaisuus on uupumuksen ja terveydentilan osalta vähän epävarmaa. Siis sen osalta, mitä terveys yleensä sallii tulevaisuudessa. Tuntuu siltä, että viime aikoina on tullut vain rajoitetta rajoitteen eteen, eikä uupumus ole vielä osoittanut merkkejä väistymisestä. Välillä iskee epätoivo: Eikö tämä uupumus ikinä lopu, pystyykö tässä enää ikinä elämään normaalia elämää?

Mutta tänään jaksoin 10 tunnin päivän reissussa! Ja mieli lepäsi synnyinseutujen maisemissa. Tänään on toiveikas olo, jos tästä selvisin tänään, ehkä huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla tai ensi kuussa selviän taas vähän pidemmästä seikkailusta.

Vielä on tietä kuljettavana, että tuntee itsensä terveeksi ja normaalisti jaksavaksi ihmiseksi. Tai edes lähes normaalisti jaksavaksi. Siinäkin on käsiteltävää, että autoimmuunisairaus on omanlaisensa elämänkumppani, joka asettaa omat haasteensa. Se voi nostaa päätään yllättäen, vaikka miten eläisi terveellisesti ja lääkitys olisi kunnossa.

Ei elämä jämähdä paikalleen, vaikka saa autoimmuunisairauden diagnoosin. Elämään tulee ehkä uusia mutkia ja tierikkoja, mutta möykkyistä tietä tärryytellessäkin voi löytää kaikkea kivaa tien varrelta. Muutenkin pitää hidastella enemmän ja ottaa rauhallisemmin. Mutta ehkei se olekaan niin huono juttu. Eiköhän  useimmat haaveet voi tavoittaa vähän rauhallisempaakin tahtia ja pienten mutkien kauttakin.

Tammikuun kontrolliverikokeet.

TSH 0,45 ja T4 18,4. Eli suorastaan erinomaiset arvot! Mitä ihmettä, miksi olo sitten on edelleen uupunut, väsynyt, voimaton, ja kokonaisuudessaan huono ja työkyvytön?

Ihmettely jatkuu. Masennusko se vie jaksamisen vai mättääkö vielä jotain muutakin? Lisämunuaisten toiminnankin lääkäri oli näköjään kartoittanut jo hyvin, eli liekö sieltäkään turha hakea syytä, vaikka lisämunuaisongelmiin voisi osa oireistani liittyäkin.

Seuraavilla verikokeilla kontrolloidaan kilpirauhasarvot, tarkistetaan vielä T3, ja tarkistetaan veriarvoja keliakian varalta. Lääkäri pitää epätodennäköisenä, mutta oma olo on parempi ilman gluteenia ja gluteenin syönti aiheuttaa nykyään ihan selkeitä vatsaoireita. Joten tsekataan sekin mahdollisuus nyt.

Lisäksi päätettiin varmistaa, ettei masennuslääke väsytä. Pudotetaan nyt määrä ensin puoleen ja sitten koetetaan saada kokonaan pois, minkä jälkeen katsotaan oloa hetki ja kokeillaan jotain muuta masennuslääkettä tarvittaessa.

Tammikuun aikana olen päättänyt, että kunhan keliakia on poissuljettu (tai todettu), jätän gluteenin kokonaan pois ja saman tien aloitan autoimmuunipaleon. Alan väsyä väsymykseen, johon ei mikään auta. Kokeillaan siis tuota seuraavaksi, moni autoimmuunisairas kuuluu siitä apua saaneen.

Turhauttavaa tämä epätietoisuus, mutta onneksi on hyvät tsemppijoukot ja kilpirauhasarvot nyt joka tapauksessa ovat hyvät! Onhan se nyt ihan iso juttu! Jee!

Loppuvarpunen.